Valon metafysiikka, vanhassa muodossaan, perustui aurinko- ja jumalakeskeisiin analogioihin, joissa valo rinnastui totuuteen. Se, mikä loistaa kirkkaana ja selkeänä kuin aurinko, on totuus. Modernin ajan alussa painopiste siirtyi auringosta silmään. Valistus tukeutui ihmiseen ja löysi silmän: järjen ja silmävalon analogiat – näin siirryttiin optiikkaan.
Optinen idealismi, kuten Peter Sloterdjik sanoo, yhdistää ideat, totuuden ja visuaalisen. Sen perusta on Platonissa ja luolavertauksen kehotuksessa luopua varjojen vallasta ja suuntautua todelliseen, joka löytyy sieltä missä on valoa. (Sloterdjik, Der Ästhetische Imperativ 2007,68.)
Silmin nähtävän ja todellisen rinnastaminen huipentuu valistuksen tieteessä, kun silmän valta syveni ja laajeni kiikarin ja mikroskoopin myötä. Valon metafysiikka oli näin noussut toiseen potenssiin. Vaikka aurinko ei enää ole se mikä paljastaa totuuden, silti valo on yhä totuuden paljastaja.
Tätä voi pitää optisuuden voittokulkuna. Tieteen historia kertoo uudesta ajasta, jolloin tiede löysi todellisuuden ja edistyi kaukoputken, mikroskoopin avulla. Näin totuuteen pyrkiminen muuttui samaksi kuin optisten havaintojen empiria. Tieteen usko visuaaliseen tietoon oli niin vahvaa, että Sloterdjikin mukaan voidaan puhua optisen metaysiikasta. Tämä tuntuu perustellulta, ratkaisevaksi seikaksi oli noussut auringon sijaan silmä apuvälineineen.
Luonnossa eläimillä on monenlaisia havaitsemisen tapoja, jotka ovat tarkkoja mutta eivät kiikareita tai mikroskooppeja. Niiden optiset välineet ovat moninaiset ja lisäksi ovat tutkimattomat hajuaistien alueet. Näin siis huomataan, että optisten havaintojen tuoma tieto on vain yksi tapa tietää ja muutankin tietoa voi olla. Silmän ja käden yhteistyössä olemme neroja, mutta muiden aistien alueella olemme kömpelöitä eläimiin verrattuna.