Olen varsin nopea ja rutinoitunut vadelmanpoimija. Puutarhavadelma koulutti minut sellaiseksi. Kerään marjat ensin kouraan ennenkuin kumoan ne astiaan. Villivadelmienkin kerääminen kämmenelle toimii, koska vadelmat ovat pieniä.
Arkisen, nopean ja ehkä ahneen poimimisen ohella olen huomannut, että marjojen kertyminen kämmenelle tekee minut jostain syystää hyvin tyytyväiseksi. Se on välitöntä tyytyväisyyttä, eikä sitä että saan paljon vadelmia.
Kun olen poimija, en näe vadelman läsnäoloa. Asetelmamaalauksissa se nähdään: aineena vadelma on aina ollut suosittu marja, sen punaisuudessa on jotain ruusumaista, sen pinta on erityisen herkkä ja ilmaiseva. Taiteilija – meditoidessaan vadelmia – tuntuu tuovan esille juuri sitä, mikä arkipoimijalta katoaa keräämiseen.
Asetelmat ovat yleensä pysähtymisen kuvia; niiden still-life tilanne, katoava hetki, sopii mainiosti vadelman hetkeen. Siihen on tartuttava tuoreena ! Vadelmassa on runsaasti mesimarjaisia aromeja, jotka katoavat pian poimimisen jälkeen.
Luin taide-artikkelin, jossa aiheena oli vadelma ja suojahanska. Hämmästyin huomatessani George Henry Hallin maalauksesta Raspberries and the Gauntlet (1868) kuinka vadelmat olivat ritarin suojahanskassa kuin kämmenellä.
Aggresiivinen sotahanska oli kääntynyt palvelemaan vadelman keruun asiaa. Tulkinnassa Hallin maalaus liitettiinkin pasifistiseen linjaan, jossa aseet taotaan auroiksi. Rautanyrkki on maalauksessa muuttunut kämmeneksi, kääntänyt pehmeän puolensa esiin ja lepää metsän sammalella tuoreita, tuoksuvia vadelmia varten.
Asetelmasta voi lukea tarinan ritarista, joka on kääntynyt hurmeiselta verikentältä vattupusikkoon ja löytänyt sieltä onnen. Mutta aivan kuin haamukuvana, vadelmissa on vastapulppuavan veren tuore puna. Ja miten helposti vadelmat murskautuvat, jos hanska puristetaan nyrkkiin.
Vadelmapensaan lypsäminen
Vadelmien poiminta muistuttaa eräänlaista marjapensaan lypsämistä. Tämä lypsäminen on nyppimistä, parhaimmillaan koskettelua. Herkästi putoavien marjojen poimiminen ei onnistu kovin ottein, ei pensaaseen tunkeutumalla eikä oksia heiluttelemalla, siten marjat vain putoavat maahan.
Toisaalta kokemattomat poimijat- he seisovat pensaan äärellä ja keräävät marjoja astiaansa yksitellen – huomaavat vain ne vadelmat, jotka nähdään ylhäältä päin. He eivät huomaa, miten paljon pensaalla on annettavanaan.
Kokenut vadelman poimija kumartaa ja kättelee, taipuu lähes suutelemaan oksan kärkiä. Näin ritari toimisi vadelmia poimiessaan. Tällaista kuvausta majesteettisen pensaan luokse tulevan ritarin kuvausta voisi jatkaa, kertoa kuinka poimija polvistuu, luo katseen ylös sekä ottaa vastaan runsaat lahjat. Saajan koura täyttyy marjoista, jotka hän kumoaa suojahanskaansa. Mutta ojentaako hän kouransa heti uudestaan ?
Seuraavaksi tämä majesteetti puhdistetaan rutiköyhäksi, siksi lypsäminen tuntuu osuvalta vadelman poiminnan kuvaukselta. Ja voihan olla, että tuo majesteetin edessä kumartumisen elekin tehdään nimenomaan lypsäminen mielessä.
Kun vadelmapensasta lypsetään, peukalon-etusormi-otteella poimija tarttuu vadelmaan. Pensas pudottelee nännejään. Se pitää kiinni vain kypsymättömistä marjoista, mutta kypsät irtoavat pelkästä kosketuksesta. Marjat ovat vieneet kaikki vadelmapensaan voimat, ja heti kun vadelmat irtoavat kiinnikkeistään, pensas alkaa vahvistua. Vadelmien lypsäminen helpottaa pensasta.
Arkinen kuvaus siitä, miten paljon marjoja on, miten ahkerasti poimija työskentelee, kadottaa läsnäolonsa vadelman suhteen -sen, mitä maalauksesta välittyy. Ahkera poimija kohtaa vadelmapensaan tuloksen ja työpanoksen kannalta. Ja vaikka poimijan koura täyttyy yhä uudestaan; ja vaikka hän vie lähes kaiken, silti talouslaskelma ei tavoita sitä täyttyvien kourallisten kokemusta.
Ansaintalogiikan sijaan vadelmapensasta ja kukkuraista kämmentä tuleekin kuvata ihmetellen ja tietämättömänä, samalla kokeneesti ja kaikkea tietoa käyttäen.
Huomaavaisuus on marjan poimintaan sopiva tapa, siihen kuuluu huomaaminen: kaikki mikä edistää marjojen huomaamista lehtien joukosta. Siihen kuuluu marjan värille tarkentunut katse, ja pensasmarjojen kohdalla varovainen oksien liikuttelu. Erityisen antoisaa on kuitenkin marjapensaan alle kumartuminen ja polvistuminen, sillä huomaavainen näkee parhaiten.
Poimija on paikallaan ja vain kädet liikkuvat. Lapset ja nuoret tunnistavat tämän liikkumattomuuden ja inhoavat marjanpomintaa. Mutta poimija on keskittyneenä toimeensa, taipuneena vadelmapensaan puoleen aivan kuin hyväilisi ja koskettelisi jotain, jonka oksat jännittyvät ajoittain, mutta joka muuten on täysin rento.
Kun marjat vierähtävät kämmenelle, ja niitä kertyy kourallinen … niin, se on seikka, jota haluaisin kuvata yhä uudelleen … kun marjoja kertyy kämmenelle.
Nancy Strow Sheley: Taking Up the Gountelet: George Henry Hall’s Raspberries.
American Art.Vol 19. No3 (Fall2005) pp. 82-91.
https://www.jstor.org/stable/10.1086/500233