Anttoine Watteau: Embarquement pour Cythere
Rokokoo on aina kevyttä kuin tanssi,ei nimensä vaan äänteellisyytensä vuoksi: rococoo on kuin rockin ja cha cha chaan välimuoto. Tässä Watteaun maalauksessa (1712 -17) puistossa loikoillut hoviväki on lähtemässä liikkeelle: miehet ojentavat kätensä auttaen naisia nousemaan. Kuvassa on piiritanssia. Voin hyvin kuvitella, kuinka sama nouseminen ja liikkeelle lähteminen tehdään myöhemmin 1950-luvun cha cha chaan tapaan, tai jopa suomirockin tapaan.
Watteaun kuuluisin maalaus kertoo utopiasta, lähdöstä lemmen saarelle. Liikkuminen tapahtuu siroin elkein, siten että jokainen pari ja jokainen asento kertoo jotain. Maalausta luetaan kertomuksena, jossa hahmojen eleet puhuvat. Watteaulla on ollut kaksi nimeä teokselle Toiviomatka Kytheran saarelle, ja Kytheran laivaan astuminen – mennään siis Kytheraan eli sinne missä Venus asuu.
Paras mahdollinen maailma tuntuu aina löytyvän luonnon helmasta, niin tässäkin. Vaikka ideaalit lähtökohdat olisivat kuinka korkealla hovityylissä, niin parasta on raikas ulkoilma. Vaikka menuetit pyörivät symmetrisesti tanssisalissa, puistossa on vapaampa, ja vaikka jono hajoaa niin sirot eleet säilyvät. Koska jokainen on istunut perseellään maan kamaralla, siitä lähdetään.
Kupido-vauvojen määrä ja leikkisä vilske kertoo aikuisille, että ilma on sakeana intohimoista. Jos lapset saisivat kertoa, mitä näkevät tässä maalauksessa, he vastaisivat ilman muuta, että tässä tehdään vauvoja. Paljon vauvoja.
Kulttuuriteoreetikko Norbet Elias lukee Watteaun maalausta ”sosiaalisen toivetilan esityksenä”, jossa ”aristokraattinen publikum esiintyy”. Tämän pohjalta ymmärrän miksi eleet ovat siroja ja liikehtimen muistuttaa tanssi-esitystä. Hovijulkisuus, esimerkillisenä mallina toimiminen, on koodattu rokokoomaisesti, lemmenhommat esitetään muodikkaasti, vaikka aihe on mitä intimein.
Katsokaa noita pareja: yksityisin halu osoitetaan kumppanille mutta näytetään muille. Ei ole ihme, että ”seurustelu” keksittiin silloin. Sanan kirjaimellinen merkitys viittaa seuraan, vaikka sillä tarkoitetaan yksityistä parisuhdetta. Viisaasti tuo sana kertookin sen, kuinka lemmenpari toimii julkisessa tilassa – se pitää toisilleen seuraa.
Watteau kuvaa lemmenparien kulkueen, parit on kuvattu pieninä hahmoina metsän sisällä, he ovat siirtymässä purjelaivaan josta näkyy vain masto. Kupidoista innokkaimmat lentelevät jo kuin pääskyset maston luona.
Viimeisin pari, maalauksen oikeassa kulmassa on vielä toisiinsa syventyneinä, sylityksin. Heillä on mukanaan peili, jonka he ovat asettaneet Venuksen patsaan juurelle. Edes kupidoita ei lähtö näytä kiinnostavan.
Voiko pro coitum olla sama
kuin post coitum?
Watteun salaisuudeksi on ehdotettu sitä, että maalaus esittäisi sekä lemmensaarelle lähtöä, että sieltä paluuta.
Lemmensaari-aihe on askarruttanut Watteauta pitkään, hän on maalannut siitä useita versioita. Hänen kuolemansa jälkeen löytyi myös työstä sellainen versio, jossa hoviväki seisoo juhlallisesti jonossa, odottamassa laivaan nousua. Tunnelma on aivan toisenlainen tässä maalauksessa, jossa lähtijät loikoilevat nurmella ja nousevat vähitellen.
Työtä katsellessa tuntuu, että aivan kuin lemmenparit jakautuisivat niihin, joilla on kiire laivaan ja niihin jotka eivät haluaisi lähteä.
Kuvan keskiosassa oleva rouva kultaisessa asussaan on kääntynyt taaksepäin ilmaisten selvästi kuinka haluton hän on lähtemään.Hän katsoo kuinka nuorukainen takana auttaa kaksin käsin kumppaniaan nousemaan ylös. Kulta-asuisen naisen posket punottavat, toisaalta hänen kumppaninsa vaikuttaa pelkältä statistilta jota nainen vastustaa.
Eleiden ja asentojen kieli on aikanaan ollut tulkittavissa, nyt kaikki vaikuttaa poseeraukseta. Erityisesti kainona istuva nainen, kasvot alas mutta suoraan katsojaan päin kääntyneenä, on varsin patsasmainen. Hän onkin saman näkoinen, kuin veistoksen Venus oikeassa kulmassa. Jostain on kyse, mutta en ymmärrä mistä. Odottaako hän tulevaa yötä vai saako lemmekään päivän tapahtumat hänet muistoihinsa? Mies joka tapauksessa näyttää kiehnaavan hänen ympärillään, tosin kisaillen kupidon kanssa.
Heidän takanaan on pariskunta, jonka syliin nuorukainen tuo kukkia. Aikovatko he viedä kukat saarelle, vai päinvastoin, ovatko he koonneet ne muistoksi saarelta. En osaa sanoa kertooko maalaus lähdöstä vai paluusta. Ja jos ”tie sinne ja takaisin on yksi ja sama” kuten Herakleitos sanoi, en tosiaankaan osaa yhdistää sitä näihin rakkauden toimiin.
Myös etäisimmät hahmot voivat olla astumassa joko lähtevään tai palaavaan laivaan. Vasemmassa reunassa oleva, punaviittainen ja siniasuinen pariskunta on selvästi korkea arvoisin ja hillityin. He muistutavat katsojaa siitä, että hoviseurueen kaikki eleet ovat puhutteleviksi suunniteltuja. Niitä voi lukea, vaikka kaikkea ei ymmärrä.
Norbert Elias tuo esiin sen, miten rokokoon sievistelevä tyyli kertoo ”publikumista”, julkisesta elämästä ja sosiaalisesta toivetilasta. Seurapiirin hauska teennäisyys syntyy siitä, miten lemmenparit ottavat asentojaan toisten parien nähtäväksi. Romanttisissa haaveissa ei todellakaan esitettäisi kokonaista hovia näin kiihkeänä. Toisaalta biologi sanoisi, että kutuaika.
Matka Kytheran saarelle, Venuksen syntymäpaikaan, on klassinen aihe. Tuo Kreetan lähellä sijaiseva saari oli tarujen mukaan jumalattarien asuttama. He antoivat rakkautensa kaikille jotka tulivat saarelle. Yleensä tarinat kertovat että saaren löytää vain yksi ihminen tai rakastunut pari. Ja sekin tapahtuu sattumalta, haaksirikon tai eksymisen seurauksena.
Eliasin mukaan tarun lähtökohta on temppeliprostituutiossa, Kythera on ollut kulttipaikka. Myöhemmin kulttimenojen mielikuva on riittänyt, ja lemmensaaresta on tullut symboli. Sittemmin tätä mielikuvaa on hyödynnetty lemmenlaivoilla, jopa Eliotin korostama publikum löytyy sieltä. Siellä tavataan yhteisö, joka kaikin toimin ja elein ylistää elämää parisuhteissa.
Tuhansien järvien Suomessa saarten mahdollisuudet ovat toisenlaisia, näitä yksityisiä luononhelmoja on käytetty paljon. Pienet, asumattomat saaret ovat olleet suosittuja soutelukohteita, siellä makoilijat näkevät helposti, onko ukopuolisia tulossa.
Norbert Elias: Watteaus Pilgerfart zur Insel der Liebe (1998)