Joulun värikoodissa kulta ja valkoinen on luksuksen merkki, se tarkoittaa että tämä on kaikkein kalleinta mitä on tarjolla.
Toisaalta voimakas punainen ja vihreä yhdistettynä kultaan ovat kuninkaallisen hovin suosimia aistillisia värejä. Taivaallinen luksus ja kuninkaallinen loisto ilmaantuvat näin tavallisen keski-luokkaisten kuluttajien koteihin. Vaikka kulta on muuttunut rihkamaksi, pintamaalatuiksi muovituotteiksi, loisto on samaa.
Tästä syystä voisin toistella fraaseja: omistaminen on pyhää, rahaa palvotaan, talous määrää kaikesta ja vaikuttaa kaikkivaltiaan voimalla.
Tai sitten voimme mennä pitemmälle, ja huomata kuinka kritstillis-puritaaninen alkuperä näkyy modernissa työkeskeisessä elämässä. Max Weber osoitti, kuinka uskonnollinen kilvoittelu on sekularisoitunut työnarkomaniaksi. Samaan henkeen on myös osoitettu, kuinka kristillisellä pelastuskertomuksessa on nykyaikainen muotonsa teknologisessa edistysuskossa.
Sekularisaatiossa tuntuu olevan jotain lohduttavaa ja nostalgista, aivan kuin se kuljettaisi uskonnollisia mielikuvia kuin pyhäinjäännöksiä palvottavaksi.
Nyt joululauluissa Jeesus-sanasto kätkeytyy mukavasti iskelmiin, siten voimme nauttia kristillisestä hartaushetkestä ilman mitään kääntymisen tarvetta. Ehkä sekin on sekularisaatiota, nostalgiaa josta ei olisi syytä pitää kiinni, ja parempi termi olisi profanaatio.
Voimme siis yrittää tehdä kuten Agamben ja jatkaa profanaation kanssa pitemmälle. Jospa sekularisaatio tukee yhä pyhän logiikkaa, niin että me emme ikinä pääse vapaaksi työstä emmekä pilalle saastuneesta maailmasta. Profanaatio sen sijaan palauttaa yhteiseen käyttöön sen minkä valta on joskus pyhittänyt ja eristänyt ulottumattomiin.
Tämä kysymys koskee yksityistalouden, rikkauden ja kristinuskon suhdetta. Talouden ja gloorian yhteys on ilmeinen, mutta uskonnon osuus sen syntyyn on mystinen.
Mikä on se pitkä käsitehistoria, jonka seurauksena käytämme Jeesuksesta ilmaisua Herra?
Kyria (herra), sekä latinan domina ovat juuriltaan ekonomisia termejä ja Agambenin mukaan ne viittasivat Herran talonpitoon, talouteen. Tästä se laajeni yksityistaloutena seurakuntaan ja kirkkoon. Toisaalla politiikka irtosi taloudesta ja suuntautui tuonpuoleiseen: Civitas Dei (Jumalan kaupunki) edusti suvereenia Jumalan valtaa sieluihin. Tämän seurauksena kävi niin, että politiikka etääntyi pyhimysten ja enkeleiden neuvonpidoksi Jumalan kanssa. Papisto suuntautui ihmisten paimentamiseen ja hallitsemiseen, sen edellyttämään ekonomiaan.
Agamben käsittelee kristinuskon ja talouden yhteyttä teoksessa Kingdom and the Glory, for a Theological Genealogy of Economy and Government. (2007).
Tuloerot ovat suuret, ne muistuttavat taivaallisen ja maallisen eroa. Rikkaat ovat käytännössä pyhiä olentoja: heidän kulutuksensa volyymi on uskomattoman suuri, eikä sillä ole muuta merkitystä kuin se mitä keskiluokan kateus pitää yllä. Suojatuissa linnoituksissaan heitä ei uhkaa mikään.
Uskonnollinen toiminta, religion, viittaa joko sidokseen Jumalan ja ihmisen välillä (religare) tai siitä huolehtimiseen, että Jumalan ja ihmisen maailmat pysyvät erillään (relegare). Uskonto on jompaa kumpaa tai molempia: pyhästä pidetään kiinni koska tarvitsemme sitä, ja samalla pyhää ylläpidetään erottamalla se aktiivisesti todellisesta elämästä.
Ehkä ne eri uskontojen lahkot ovat oikeassa, jotka ovat ilmoittaneet, että siunaus tarkoittaa varallisuutta ja Jumala palkitsee myös rahallisesti. Jos niin on, niin samalla on totta se, että kirkot ovat systeemejä, jotka rihkamalla palkitsevat kaikki taloudellisesti heikot ja tapauskovaiset. Ja saman päättelyketjun jatkoksi pyhä, ja sen taivasmielikuvat menevät saman tien. Ilman taivaallisesta ilosta ulos jääneitä ja kateellisia turhien rikkauksien arvo romahtaa: kaikki kullasta tehty paljastuu vain rihkamaksi – tosi kalliiksi.
Nykyaikainen rikkaus on yleensä näkymätöntä kuin pyhä henki, se ohjaa ja hallitsee suuria materiaalisia varantoja; teollisuutta, luonnonvaroja, automatisoitua tuotantoa. Siinä on enemmän volyymiä kuin näyttävyyttä, raha ei loista silloin kun se on työssä. Protestanttinen raha on aina työssä, ja niinpä se on suhteellisen syrjässä näistä rahan ja gloorian ja pyhän tilan esityksistä.
Rahan ja pyhyyden suhde ei siis ole satunnainen. On johdonmukaista, että usko yhteen kaikkivaltiaaseen Jumalaan rinnastuu upporikkaaseen kuninkaaseen. Pyhän hengen kolminaisuutta vastaa valtiovallan kolmijako. Maailma on tuhoamassa itseään, mutta arvoituksellinen on Jumalan tahto ja yhtä arvoituksellisia ovat rahavirtojen reitit. Ekonomia on tämän arvoituksellisen tahdon toinen nimi.