Lumimyrskypizza, se suorastaan lensi käsiimme joulumarkkinoilla. Olimme kolmen hengen seurueessa Leipzigissa, kun kesken kaiken kojuja alettiin sulkea. Weichnachtsmarkt oli komennettu suljettavaksi lähestyvän myrskyn takia, en ehtinyt ostamaan lumipitsikoristeita joita halusin.
Eräästä kojusta syöksähti eteemme nuori nainen pizzalautasta lennättäen. ”Bitte, nehmen sie diese… die letzte pizza pommes”
Olin juuri syönyt juustokuorrutteisen kukkakaalivuoan, ja nyt käsissäni oli muhkea perunapizzan siivu. Hyvää. Vaikka kukkakaali oli myös ollut erinomaista (sen juustokastike oli maustettu osuvasti valkoviinillä), silti perunapizza jäi mieleeni. Se merkitsi käännettä lunta muistuttavien ruokien puoleen – tomaattien jälkeisen talvikauden julistusta, röyhkeää käännettä pizzaan jossa ei ole tomaattia eikä valkosipulia.
Yleensä perunapizzat tehdään tuoreet siivut paistamalla, tämä oli keitetystä ja jauhoisasta perunasta, miedolla juustolla kuorrutettuna, niin että rucola oli hautunut juuston alla, rukoillut siellä ja tullut hyväksi.
Myrskyn takia ilmassa oli myös bratwurstia, loiskuvaa glühweinia ja rikki menneitä joulupipareita. Mutta perunapizza piti meitä otteessaan, niin että kun myöhemmin etsimme iltapalapaikkaa, päädyimme trendipizzeriaan jossa tilasimme taas perunapizzaa.
Rustiikkisena, maalaistaustaisena tiedän, että perunan syönnin olemukseen kuuluukin toisto, aina-sitä-samaa-perunaa. Tämä perunapizza oli samankaltainen, kuohkea ja jauhoinen, keitetyllä perunalla päällystetty pannupizzan pala. Trendipaikassa annos tuotiin liuskakiven päällä eikä meille annettu ruokailuvälineitä, ei niitä tarvittukaan: palaset olivat uskomattoman haukattavia, pohja oli pehmeä ja rapeaksi paahdetun rasvainen. Talvista vertausta käyttääkseni se oli lumihankipizza, jonka rosmariinista tuli kuusenhavuinen muistuma.
(2013)