Hetki sitten valo sattui silmiin, niin että pitkään oli mahdotonta hahmottaa, missä vajan ovi on. Pimeässä valo pistää silmiin, ja vaikka se olisi vain pieni pisto tappisluissa, se sokaisee niin, että hämärään piirtyneet reitit katoavat. Metsätie katoaa, vajan luo kaartuva polku katoaa.
Talojen ja valojen ohi kulkeminen aiheuttaa jatkuvaa vaihtelua, kun vähittäinen hämärään sopeutuminen katkeaa jokaisen valon tuikkiessa ja pistellessä silmiin. (Liikuta kursoria kuvan päällä niin näet) Pihavalot eivät koskaan ole lisänneet turvallisuutta. On käynyt niin, että satunnaiset valot pimentävät ympäristön, ja tekee varjoon vetäytymisen helpoksi. Olen seisonut naapurin pihatien vieressä, ollut hiljaa hämärässä, ja naapurin mies on kulkenut ohitse niin läheltä, että olisin voinut ojentaa jalkani ja kampata hänet. Ilman pihavaloa hän olisi nähnyt minut hämärässä, näkökentän reunalla olevien sauvasolujen ansiosta, ja olisimme vaihtaneet muutaman sanan.
En halua otsalamppua, se tekisi iltakävelystäni kokonaan valaistun. Tällä pimeäkävelyllä, joka ajoittain vaihtuu hämäräkävelyksi, kuljen varjoissa niin, että valo ei paljasta minua. Vaikka se ei ole tarkoitus, vaan se että pupillit silmissäni saavat laajentua
Näen oven aitan seinässä, hahmotan tien ja renkaiden raiteet, jota kävellessäni en kompastu siihen kiveen joka on tien vasemmassa reunassa, en astu ojaan joka kulkee tien oikeaa reunaa. Kun kuljen hämärässä, koetan myös kääntää pääni niin, että yksikään valo ei osu näkökenttään. Kaukaakin pilkottavat valot haittaavat näkemistä.
Sikäli kun hämäryys hallitsee, pupillit laajenevat. Yleensä minulla on pistävä katse, mutta hämärässä se on pehmeä, lähes hellä. Kun katse saa levätä, fotonien pommitus hiipuu, ja hämärä laskeutuu silmien verkkokalvoille. Toiset aaltopituudet vallitsevat, niin että värit vähenevät ja taittuvat tummiksi, kaikki pehmenee, asumusten nurkat ja puiden siluetit, maa jaloissa.
Ympäristö ei piirry tarkasti, mutta mikään ei katoa, aallonpituudet vain muuttuvat, ja näkö avautuu toisenlaisena. Sitä varten kuljen hämärässä, on syksy, se tarjoaa pehmeää pimeää. Muutos tapahtuu näköalueen reunoilta käsin, turhaan olen yrittänyt tarkentaa katsettani pimeään aitan seinään ja sen oveen. Siellä, minne ei kukaan voi katsoa suoraan, aitasta vasemmalle, tiestä oikealle, sieltä avautuu hämäränherkkää näkökykyä.
Minulla on eläimen silmät, verkkokalvon yllä on toinen kalvo, tai jäänne siitä. Annan pimeänäön levitä silmiini, omaan vähäistä valonkajoa keräävät silmät, ja voi olla että näen kuin kissa. Kirkkaassa valossa iiris suojautuu ja pupilli supistuu, mutta kun silmä pääsee hämärään, pupilli laajenee, iiris rentoutuu ja silmä tulee vastaanottavaiseksi.
Kyse on silmien rentoutumisesta, en saa kuvitella näkeväni mitään, silloin katse tarkentaa ja aavistus, ei pysyttele enää näkökentän reunamilla. Minä en nyt ole se, joka näkee, annan eläimen katsoa. Silmissä avautuvat silmät, pupillit laajenevat. Sopeudun hämärään.
Kuljen kärrytien päähän ja käännyn oikealle, siellä on kissa pimeässä. Ja vaikka minun silmäni eivät hehkuisi niin kuin sen, voi olla että silti se näkee silmieni hehkuvan pimeässä. Toinen ihminen ehkä näkisi silmien välähdyksen, mutta kissa huomaisi silmieni pysyvän hehkun.