Ihmisen kyky olla muualla kuin missä fyysisesti on, on vahvistunut niin voimakkaasti sosiaalisen median vaikutuksesta, että läsnäolon taitoja tulee jo harjoitella. Tässä tekstissä käsittelen päinvastaista: eli poissaolon taitoja, joita myös tulisi opetella – omissa mietteissä olemista, sisäiselle puheelle antautumista, toisten ihmisten ajattelua.
On kiinnostavaa, että sisäisen elämän ilmi tulemisen reitit ovat usein epäsuoria, ja välitöntä läsnäoloa, kasvokkaisuutta ja suoraa kohtaamista välttelevää. Henkilökohtaiseen viestien vaihdossakin sisäinen elämä pysyttelee usein pintatason alla, sen voi aavistaa mutta suoraan se ei tule esille.
Medioitunut arkioleminen, eli mediavälitteinen sosiaalisuus, tuo tutut ihmiset välittömään viestien vaihdon piiriin. Vaivaton yhteyksissä oleminen luo jo omaa kulttuuriaan, jota pelkkä sosiaalinen media ei tavoita eikä ilmaise. Se ei ole riittävä termi ilmaisemaan kaikkea mitä viestikulttuurissa tapahtuu, usein onkin parempi puhua henkilökohtaisesta mediasta.
Tätä termiä käytetään, kun puhutaan välineistä jotka ovat henkilökohtaisesessa käytössä. Varsinkin padeista, läppäreistä ja kännyköistä puhutaan henkilökohtaisena mediana. Yhtä hyvin voisi puhua henkilökohtaisesta mediasta yksityisen kommunikaatuion välineenä.
Henkilökohtaista mediaa käyttävä saattaa olla hyvin aktiivinen. Tällaisen aktiivisen mielen kuvaaminen, kun henkilö ei näytä tekevän mitään mutta elää samalla hyvin voimakkaasti mielikuviensa vallassa.
Henry James kuvasi Naisen muotokuva -romaanissaan (1881) kokonaisen luvun verran naista, joka istuu tuolissa ja tuijottaa takkavalkeaa, samalla kun hänen sisäinen puheensa on kiihkeää ja runsasta. Henry Jamesin tapa käsitellä yksityisyyttä ja sosiaalisuutta vaikuttaa antoisalta nykyisen media-ajan näkölulmasta. Olen toisaalla käsitellyt hänen kirjailijakuvaustaan tarinassa ”The Private life”.
Naisen muotokuvassa James katsoi onnistuneensa kuvaamaan kokonaisen luvun ajan Isabel Archeria iltana, jolloin tämä ei ulkoisesti tehnyt mitään, hän sisäinen maailmansa ryöppysi avioliiton epäonnistumisen kokemuksen ympärillä.
Vaikka Isabel ei tekstaillut, eikä vaihtanut viestejä ex-miehensä kanssa, silti hänen pitkää sisäistä keskusteluaan voisi pitää varsin samanlaisena kuin nykyaikaisen viestejä vaihtavan Isabelin.
Kiihtyneen viestien vaihtoa seuraava hiljaisempi vaihe ei merkitsisi nytkään tunteen tyyntymistä, vaan sisäisen puheen vaihetta jossa vastapuolen ääni on kuviteltuna mukana. Kun huomio kiinnittyy sisäiseen dialogiin, joka on myrskyisää, ja jonka vimmasta harvakseen vaihdetut tekstiviestit eivät kerro paljoakaan, voidaan tavoittaa uuden media-ajan Isabel. Hän haluaa olla rauhassa, hän ei halua puhua miehen kanssa, mutta pomppaa illan mittaan useaan otteeseen tuolistaan, ja kirjoittaa viestin tai vastaanottaa sen. Hänen on pakko olla omissa oloissaan, niin että hänellä on tilaa antautua ajatuksilleen, ja viestien vaihto sopii helpommin hänen sisäiseen maailmaansa kuin puhelinkeskustelu.
On selvää, että henkilökohtaisten mediaviestien vaihto voi olla pinnallista, eikä sananvaihdon ohessa ole mainittavampaa sisäistä dialogia. Emotionaalisesti voimakkaan viestien vaihdon alla on kuitenkin lataus joka ei teksteissä näy, sanoja jotka on parempi olla sanomatta, tunteita jotka kuohuttavat, mutta joita ei ole syytä viestittää.
Viestien vaihto, tekstailu, voi tapahtua hyvinkin harvakseltaan, esimerkiksi jonkun mekaanisen askaren ohessa. Silti tuo henkilö voi olla hyvin intensiivisesti mielessä koko ajan. Niin että harvakseltaan lähtevät viestit ja vastaukset ovat vain jäävuoren huippu siitä sisäisestä dialogista, jota henkilö käy koko sen illan aikana.
Henry James pyrki osoittamaan jo 1881, että mentaalisen toiminnan kuvaus voi olla yhtä kiinnostavaan kuin fyysisenkin toiminnan. Luku alkaa sillä että Isabel Archer on järkyttynyt asiasta, jonka Osmond, hänen miehensä, oli sanonut. Se sai hänet tajuamaan, miten epäonnistunut hänen avioliittonsa oli.
”Isabel ei ollut vastannut, koska Osmondin sanat olivat selvittäneet hänelle tilanteen, ja hän oli nyt vaipunut sitä ajattelemaan. Sanoissa oli jotakin mikä oli värisyttänyt häntä niin syvästi, ettei hän ollut uskaltanut puhua. Osmondin mentyä hän nojasi taaksepäin tuolissaan ja sulki silmänsä, ja niin hän istui kauan, myöhäiseen yöhön ja vielä kauemmin hiljaisessa huoneessa miettien miettimistään.” (Henry James, Naisen muotokuva, 346, suom. J.A.Hollo)
Henkilökohtainen media, viestien vaihto, toimii mielikuvia ja sisäistä dialogia ruokkivana katalyyttina, jossa henkilö ei ole lainkaan läsnä olevana vallitsevassa tilanteessa, vaan mieli on vienyt hänet muualle. Media-ajan Isabelilla on rikas sisäinen elämä ja kuvittelukyky. Hän käy sisäistä sananvaihtoa, jonka dynamiikkaan viestittely punoutuu. Hänen omassa mielessään, ajatuksen virrassa kuuluu myös vastapuolen repliikkejä, tai jo sanotun kaikuja, ne aiheuttavat voimakkaita sysäyksiä omiin ajatuksiin.
Erityisesti silloin, kun tuntee toisen tuntee niin hyvin, kuin Isabel tunsi miehensä, silloin toisen ihmisen pyrkimyksen voi tunnistaa varsin neutraalistakin viestistä, niin että toinen tunnistaa yksinkertaistenkin viestien taustalta sen mihin toinen pyrkii ja miksi. Tämän voi huomata seuraavasta viestien vaihdossa, ja sen sulkaisiin liitetystä sisäisestä äänestä:
– Siitä teatteriin lähtemisestä ?
(Hän muistuttaa siitä taas)
– Mä en nyt oikein.
(Kait hän ymmärtää, että minua ei nyt kiinnosta lähteä hänen kanssaan teatteriin)
– Eks me sovittu perjantaiks ?
(Ja nyt alkaa se vetoaminen, mä tunnen tuon marinan jo niin hyvin)
– Joo, mutta mä en nyt jaksa innostua.
(Mä en haluais keksiä tähän jotain estettä, ymmärtäis nyt että mua ei innosta).
– Me ei oo pitkään aikaan käyty teatterissa.
(eikö hän nyt tajua, että marina ja valitus ärsyttää, ärsyttää).
– Kuulitko, mua ei nyt huvita teatteri !
Sisäisen maailman tuominen henkiökohtaisen median avulla yhteyteen toisen sisäisen maailman kanssa vaatii sisäisiä taitoja, kuten kuvittelukykykyä ja taitoa tunnistaa oma äänetön puhe.
Oman sisäisen elämän rikastaminen viestintälaitteiden avulla on mahdollista ja hyväksyttävää. Sisäisessä dialogissa on kumma kyllä mukana myös toisen osapuolen ääni, se saattaa olla hyvinkin oikea. Se voi olla niinkin aito, että toisen elämää voi sen perusteella ymmärtää.
Isabel Archerin sisäiseen puheeseen ja mielikuvastoon liittyy välitön tutun ihmisen elämän ymmärtäminen. Se on välittömämpää kuin toisen asemaan paneutuminen, kuvittelukykynsä myötä hän saattaa olla poissa myös omasta itsestään ja siirtyä maailmaan joka avautuu hänen miehensä näkökulmasta. Poissaolon mahdollisuuksia ei siis voi tarpeeksi korostaa.
Poissaolon figuureja on kaikkialla: ne ovat hahmoja, jotka kaupunkitiloissa ovat keskittyneenä johonkin aivan muuhun kuin ympäristöönsä. Yksin olevien lisäksi myös seurassa voi olla laitteeseensa keskittyneitä henkilöitä, joiden hahmosta näkee tuon poissaolon. Ensin näyttää siltä, että toinen on paikallaan ja käyttää henkilökohtaista kommunikaatiolaitettaan. Tarkemmin katsoessa näkyy eroja pitkästyneisyyden ja aktiivisuuden välillä. Varsinkin viestittelyyn keskittyneiden ihmisten kasvot elävät usein niin aktiivisesti, että on helppo päätellä miten paljon lyhyetkin repliikit vaikuttavat. Sisäinen dialogi tarvitsee oman tilansa, ja perinteisesti sitä on kutsuttu kuvitteluksi tai haaveiluksi, joka merkitsee kykyä olla mielessään muualla, poissa fyysisestä ympäristöstä. Tarkemmin sanoen se on positiivinen kyky hakeutua mielessään kuvitellulle alueelle, mielen näyttämölle, jossa tunteiden ja tahdon voimat voivat muuttua sanoiksi ja mielikuviksi.