”Tekijän täytyy tunnustaa, että hän kadehtii eräiden ihmisten ruokahalua ja vatsaa. Häntä eivät ollenkaan kiinnosta kaikenlaiset Pietarin ja Moskovan ylhäiset herrat, jotka kuluttavat aikansa miettimällä, mitä söisi huomenna ja mitä keksisi päivällispöytään ylihuomiseksi ja jotka eivät ryhdy tällaiseen päivälliseen ennen kuin ovat pistäneet suuhunsa pillerin, herrat jotka nielevät ostereita, merihämähäkkejä ja muita hirviöitä, ja sitten saavat lähteä Karlbadin tai Kaukasian kylpypaikkoihin.
Ei, nämä herrat eivät ole herättäneet hänessä milloinkaan pienintäkään kateutta. Mutta keskinkertaiset herrat, jotka tilaavat tässä majatalossa sianliikkiöitä, seuraavassa porsaspaistia, kolmannessa sammen möhkäleen ja sipulin höystämää palvattua makkaraa ja sitten istuvat ruokapöytään niinkuin eivät olisi mitään maistaneetkaan, olipa mikä aika päivästä tahansa, ja joiden hampaiden välissä sitten alkaa tirskua ja porista sterlettiliemi mateineen ja mätineen ja joiden on vielä saatava kalapiirasta tai monnikukkoa, – näille herroille on totisesti suotukadehdittava taivaan lahja!
Tsitsikov kapeita puuportaita majatalon avaraan eteiseen, avasi narisevan oven, näki edessään paksun eukon, jolla oli kirjavat karttuunivaatteet ja joka virkkoi:
– Tänne näin hyvä herra!
– Huoneessa hän tapasi pelkästään vanhoja tuttuja, joita ei kukaan voi Olla tapaamatta näissä teitten varsille viljalti rakennetuissa puisissa majataloissa: mustuneen teekeittiön, sileiksi höylätyt mäntyseinät…
-Onko porsasta? Puhutteli Tsitsikov ensi töikseen ovella seisovaa eukkoa.
– On
– Ja sen kanssa piparjuurta ja vuolukermaa?
– On piparjuurta ja vuolukermaa.
– Tuo sitä minulle!
Eukko lähti puuhaamaan ruokaa ja toi lautasen, lautasliinan, joka oli niin vahvasti tärkätty, että törrötti kuin kuiva puun kuori, sitten veitsen, jossa oli kellastunut luinen pää ja niin kapea terä kuin kynäveitsessä, kaksipiikkisen haarukan ja suolakupin, joka ei mitenkään pysynyt pöydällä suorassa.
Tsitsikov alkoi heti tapansa mukaan jutella eukon kanssa. Kyseli kaikenlaista syödessään. Tietenkin hän halusi kuulla, ketä tilanomistajia näillä tienoin asuu. Ja saa kuulla eukolta että hieno Sorbakevits asuu täällä ja vielä hienompi Manilov. Tämä käskee heti keittää kanan, tilaa vasikanpaistia, ja jos talossa on lampaanmaksaa, niin käskee tuoda sitäkin ja kaikkea hän vain hiukan maistaa. Mutta Sobakevits tilaa vain yhtä ainoaa lajia, eikä siitä jää sitten kerrassaan mitään jäljelle, kovistaapa vielä lisääkin samaan hintaan.
Tsitsikovin näin puhellessa on porsaspaisti pian syöty. Kohta ulkoa kuuluu rattaiden tärinää, ja sieltä tulee eräs vanha tuttu jonka kanssa he alkavat juomaan kilpaa shampanjaa.”
(Gogol Kuolleet sielut s.65-66)