Kokkaus on materiaalin valmistamista, aineksen einestämistä.
Olen jo pitkään ihmetellyt sitä, miksi villiruoka on usein liian vahvaa ihmiselle ja samalla kuitenkin vahvistavaa ja terveellistä. Mennään pinaatista kohti nokkosta, mennään keräkaalista kohti lehtikaalta, vaaleasta jauhosta kohti drum drum vehnää. Ikään kuin jokin kutsuisi pois jalostettujen ruoka-ainesten parista jalojen ainesten pariin.
Riekko nauraa minulle, puputtaa ja valitsee tarkasti syömänsä varvut. Mitäs minä siihen, koetan asetella tähän lähes homonyymien kaltaisia pareja, jalostetusta jaloon, kirjaimen heittoja kuin varjoja, paljastamassa vahvempia aineellisia asioita. Kiinnostukseni ei-aivan syötävään ei ole pelkkää spekulaatiota.
Keskiaikainen silva on kaunis sana, hopeinen, ja metsään sekä italialaiseen runosäkeeseen viittaava. Tämän perusteella on kirjoitettu fantastisia barokkirunoja, joissa metsä on huomattavan hienostunut paikka, musiikillinen ja korkeammalla tasolla kuin kulttuuri koskaan.
Silva tarkoittaa myös materiaalisuutta, kreikkalainen ainetta kuvaava sana hyle olisi voitu vallan hyvin kääntää sanalla chaos, koska se on eräs hylen merkiys. Mutta kunnioituksesta ainetta kohtaan niin ei tehty, vaan haluttin puhua metsästä.
Olen kuvitellut materiaalisuuden, lähes hahmottoman metsän joka ei kuitenkaan ole kaaos, vaan aineen juhlaa. Keskiaikainen metsän allegoria tarkoitti: siellä on sekä materia että kaikki mahdollisuudet.
Keskiaikaisen kokkauksen periaate oli se, että monenlaista piti juhlapöydässä olla – ja sitä piti olla paljon. Ihmettelen, miksi tätä syötävää aineistoa tuli olla paljon enemmän kuin kukaan pystyi syömään. Tutkimukseni ovat kesken, mutta ruokapöydän kiistaton arvo näyttäisi olevan lajirunsaus, biodiversiteetti. Mietin olisiko tämä ehkä syynä siihen, että jokaista ruokalaija piti olla niin paljon, että sitä ei jaksettu syödä loppuun. Kaikkihan tehtiin vertauskuvallisesti keskiaikana.