Kävin Järmosan hakkuuaukolla kylvämässä mäntyä kuolleiden kuusentaimien tilalle. Kylvötyöt kuuluu kevääseen, kun yhtiön muokkaus ja istutus on surkeasti epäonnistunut. Samojen kevätpäivien aikaan aloitin Suzanne Simardin elämäkerrallisen Finding the Mother Three, discovering the Wisdom of the Forest (2021) teoksen.
Simard kertoo alussa, kuinka oli nuorena istuttamassa Douglas -kuusen taimia kanadalaisen firman metsäplantaasilla. Hänen tehtävänä oli selvittää, miksi taimia kuoli niin paljon. Simard aavisteli, että eräs vastaus piilee metsänpohjan sienirihmastoissa, jotka tuhoutuvat avohakkuissa.
”Tietysti on keinoja istuttaa taimia paremmin, käyttää paikallisesti tuotettua kuusentainta, muokata maata enemmän, istuttaa aiemmin avuhakkuun jälkeen. Todisteet kuitenkin viittaavat siihen, että vastaus on maaperässä ja siinä, miten nämä juuret ovat yhteydessä metsän pohjaan.”(Simard).
Myöhemmin Simard tunnetaan merkittävänä metsäbiologina, luontokirjoittajana. Hänet mainitaan olennaisena taustavaikuttajana Richard Powersin romaanissa Ikipuut (2020). Tuon romaanin Patricia, Puu-Patty, vaikuttaakin Simardilta.
Simard oli ensimmäisiä tutkijoita, joka tunnisti, mitä tapahtuu metsänpohjassa. Juuret ja sienirihmastot vaikuttavat toisiinsa, jotkut sienet auttavat mutta toiset tappavat puita.
Teoksen alkuosassa Simard on tutkijana epäonnistunut, hän on ison metsäyhtiön prekariaattia, istuttamassa puuplantaaseille uusia kuusentaimia sinne kuolleitten tilalle.
En tiedä miten paljon Suomessa kuusentaimien istutukset epäonnistuvat, ”uudistusistutuksista” puhutaan aivan rutiinitapahtumina.
Metsäsektorilla käytetty kieli alkaa jo mennä itsensä kanssa solmuun. Avohakkuiden sijaan on lanseerattu termi ”uudistushakkuu”. Samalla kuitenkin puhutaan ”uudistusistutuksesta”, jossa ei ole kyse varsinaisesta istutuksesta. Vaan ensimmäisen, epäonnistuneen hakkuun jälkeisen istutuken uudistamisesta. Virheet peitetään, ja kuusitaimikkojen tuhot on tehty näyttämään luonnollisilta. Huomio suunnataan hirviin, niin että vain mäntytaimikoiden hirvituhot esitetään vihattavina ja luonnottomina.
Susan Simard tekee herkkiä, metsänpohjaan ja juuristoon liittyviä havaintoja avohakkuilla liikkuessaan. Nuo tympäisevät, mutta ilmastokriisissä keskeiset alueet tarvitsevat juuri tällaista tarkkaa tutkijakirjailijan silmää.
Simard lukee hakkuuaukeaa ja osoittaa, että päätehakkuut tuottavat raiskioita. Taimien juuria auttavat sienirihmastot kehittyisivät metsänpohjan kunttakerrokseen, mutta taimet istutetaan kivennäismaahan sinne, minne rihmaston on vaikea tulla avuksi.
Emotionaalisesti hän tunnistaa sen järkytyksen, mikä iskee hakkuuaukealla: maanmyllerryksen, telottujen rankapuiden, kantojen, tuulenkaatamien puiden ja pystyn nousseitten kannonjuurten keskellä.
Metsänpohjan, juurten ja rihmastojen tutkijana hän näkee, että raiskiolla heränneet vaistot saattavat tunnistaa asian paremmin, kuin metsäalan rutiineita puolustavat puusilmäiset ammattilaiset.
Erityisen vaikuttavaa on se, miten Simard kutsuu tätä metsäraiskiolla avautuvaa näkyä kummitteluksi.
Aavistan kyllä metsään liittyvän kummittelun. Sen lähtökohta on oma pelokkuuteni, tietty kammo, joka on toisaalta houkutellut ja saanut uskaltautumaan yksin etäisille metsän perukoille kokemaan isoja elämyksiä.
Muuten kammoni on ollut pähkähullua, täsmällisesti todellista kauhua pakenevaa. Se on ollut täydellisen pölvästin arkuutta vanhassa metsässä. Eräs paikka, jota olen kammonnut oli tuo Järmosan perällä oleva vanha kuusikko. Vaikka siellä olikin karhun jälkiä lumella keväisin, niin silti.
Nyt kun tuo paikka on hakattu aukoksi olin tympääntynyt, kunnes pakotin itseni sinne. Enää on aukko, myllätty maapohja, ja tuhoutumisesta nousevat haamut.
Maan alta ilmoille nousseet juurakot. Maassa kantojen kohdalla, jotenkin elossa olevat zombijuuret. Ja palstan alaosassa myllätty turvepohja, joka hönkii vaarallisia kaasujaan ilmakehään.
Simard havahdutti minut huomaamaan, että tällainen alue todella on haamujen vallassa. Tutkijana hän osoitti, mitä tuolta maan alta oikein nousee.
Henkihieverissä olevasta taimikosta palatessaan Simard pysähtyi lepäämään vanhan Douglas -kuusen juurelle. Sen lähistöllä nousi sitkeän näköisiä, tiheitä taimikoita. Paikka on yllättävän kuiva. Pitkään kestäneen helleaallon jälkeen taimien pitäisi kaiken järjen mukaan kärsiä kuivuudesta. Läheisellä hakkuuaukolla heikkojuurisia taimia kuoli kuivuuteen vaikka siellä oli kosteampaa maastoa. Mistä nämä rutikuivassa rinteessä, vanhan kuusen lähellä olevat taimet saavatkaan vettä ?
Suzanne Simardin Finding the Mother Tree löytää vastauksen suurijuurisista vanhoista puista, puista jotka tuskin enää kasvavat, puista, jotka siksi tuomitaan kaadettavaksi. Mutta koska ne eivät käytä enää ravintoa vain kasvaakseen, niiden juuret tekevät jotain muuta.
Kuten Simard sitten myöhemmin osoitti tutkimuksissaan, vanhoilla puilla on kyky ja mahdollisuus jakaa ravintonesteitä muille puille.
Simard tunnisti myös mykorritsa -sienirihmastot, ja kuinka ne viihtyvät vanhojen puiden kanssa. Siellä näitä rihmastoja onkin enemmän kuin nykyään kaupasta saatavissa Biolanin pusseissa.
Ilmastonmuutokseen varaudutaan isoin ottein myös metsätaloudessa, tosin paahteisia hakkuuaukeita ei vieläkään haluta vaihtaa varjoisiin harvennusmetsiin. Kuitenkin tiedetään, että tulossa on pitkiä kuivuusjaksoja ja kuusikoita tulee kuolemaan.
Ajatus, että puut voisivat auttaa toisia puita kuivuuskausina on tälle metsätalouden väelle mahdoton. Uskotaan yhä, että metsässä kaikki puut taistelevat resursseista, voitoista ja vahvasta kasvusta. Tietäähän sen, miten tuokin tuhoon vievä ajatus on kehittynyt.