Kurjet palaavat sijoilleen, omille soilleen, paikoille jossa heidän pesänsä ovat. On outoa, miten aggressiivisia oman kumppaninsa ja alueensa puolustajia kurjista tulee, kun ne tulevat pesimälueelleen. Koko muuttomatka lennetään yhteisessä aurassa, autetaan toisia, levätään sopuisasti suurissa kurkikaupungeissa. Mutta kun oma reviiri lähestyy, niin pariutuneilla kaikki muuttuu, kukin alkaa vartioida omaansa.
“Kun kurjet lähestyvät pesäänsä sekä naaraan että koiraan aivoissa tapahtuu jokakesäinen muutos. Ne ryhtyvät puolustamaan aluettaan raivokkaasti tunkeilijoilta. Ne hyökkäävät jopa oman ällistyneen edellisvuotisen poikasensa kimppuun, vaikka ovat hoivanneet sitä matkalla takaisin pohjolaan, ja ajavat sen pois nokkimalla ja viuhtomalla siipiään.”
Näin kirjoittaa Richard Powers aivotoimintaa käsittelevässä romaanissaan Muistin kaiku. Jokaisen osan alussa hän kirjoittaa jakson siitä, mitä kurkien aivoissa tapahtuu niiden kevätmuuton aikana. Eräänlaisen joukkoälyn ja kollektiivisen kartan avulla ne ensin matkaavat ja pysähtelevät, lepäämään ikivanhoilla laskeutumispaikoilla vesistöjen rannoilla.
Ehkä Hankoniemen kärki on ikuinen, lähes esihistoriallinen kulkureitti, kurkien aivoihin pysyvästi koodautunut paikka, kun 10 000 kurkea saattaa lentää sitä kautta yhden päivän aikana. Tämän vuoden muutto on lähes samanlainen, kuin satojen edellisten vuosien. Kurjet seuraavat jostain syystä reittiä, joka on ikuinen ja vakiintunut, satoja kertoja toistettu ja opittu jo ennen kuin nykyisten kurkien vanhemmat opettivat reitin niille. Jokainen kurki pystyy toistamaan saman reitin kuin vanhempansa.
Kurki on esihistoriallinen lintu, maailman vanhin lentävä olento, joka sanotaan ilmaantuneen pian lentävien liskojen jälkeen.
”Kurjet kokoontuvat joelle talven väistyessä kuten aikojen alusta saakka ja levittäytyvät matoksi joen rannoille. Tässä valossa niissä on edelleen jotain liskomaista: ne ovat maailman vanhimpia lentäviä olioita, yhden hoipertelevan askelen päässä lentoliskoista.”
Olen poikaiästä asti kuunnellut keväisin kurkien huutelua, syvää kurkkuääntä, joka kantaa metsän yli etäiseltä Järmosan nevalta. Vain muutama kurki voi enää asustaa nevalla, joka on jo muuttunut talousmetsäksi. Tietty kurkisuku on löytänyt sinne yli tuhannen vuoden ajan, soidinkiihko on koettu siellä uudestaan joka kevät. Nyt kun kuuntelen lapsuuskotini pihassa kaukaa nevlta kuuluvia ääniä, voin kuvitella kuinka eräskin kurkisuku on elänyt siellä satoja vuosia. Aina 70-luvulle asti kaikki oli suht entisellään, kunnes neva ojitettiin ja pesimiset epäonnistuivat.
Millaiseen muistiin perustuvat kurkien muuttoreitit? Entä ikuisesti samana pysyvät paikat, joissa muuttoa tekevät linnut pysähtyvät lepäämään ja aterioimaan? Millaiseen muistiin perustuu se, että nykykurjet eivät pelkää ihmisiä samalla tavalla kuin aiemmin?
Nämä viimeiset Järmosan nevan kurjet elävät vielä vanhan koodin mukaan. Uudet kurkipolvet ovat löytäneet rehevöityneet lammenrannat, ja kevätmuuton lepopaikoiksi ovat tulleet pellot joitten sato kärsii. Niin, että kurjilla on toisaalta ikiaikainen muisti, niin että ne voivat pitää metsitettyä suota kotipaikkanaan. Toisaalta ne sopeutuvat tilanteisiin ja voivat pitää peltoa suona.
”Aamupäivisin, kun aurinko kuumentaa ilman leveiksi nouseviksi virtauksiksi, linnut kohoavat puolentoista kilometrin päähän maanpinnasta tai vieläkin korkeammalle. Ne leijailevat , pudottautuvat seuraavaan etelänpuoleiseen termiikkiin ja kohoavat taas. Niiden nopeus saattaa olla jopa 80 kilometriä tunnissa, ja ne lentävät päivässä 800 kilometriä liikuttamatta siipiään juuri lainkaan.” (Richard Powers: Muistin kaiku)