Otteita ukrainalaisen kirjailija Nelia Vakhovskan esseestä Koivunmahla (der Standard 9.4.2022. )
Kuukausi sotaa on kulunut kuin yksi päivä. Pitkä synkkä päivä, jonka aikana joudun oppimaan paljon dissosiaatiosta. Siitä, kuinka psyyke irtoaa kehosta, tekee siitä oudosti toimivan, kuin nivelletty tyyny.
Kiovan kadulla havaitsen jotain poikkeuksellista. Vanhempi mies on asettanut tuolin keskelle pientä puistoa, istuutunut aurinkoon, ja on lukevinaan. Oikeastaan hän on varsin huomiota herättävä, koska viereisissä koivuissa on suuria pulloja tai purkkeja, joihin valuu keväistä mahlaa. Varis lähestyy ja yrittää juoda koivunmahlaa. mies nousee ylös ja häätää sen pois. Lintu palaa muutaman pian ja tekee uuden yrityksen.
En voi millään uskoa, kuinka voin huvittua tästä, vaikka sydämeni painaa niin mustana? Hetken aikaa olen pelkkää havaintoa, kylven kevään auringonsäteissä ja hengitän rauhaa niin syvään kuin pystyn, tavoitteen sitä juotavaksi kuin koivunmahlaa kaunana Rivnessä Luoteis-Ukrainassa, 350 kilometrin päässä täältä Kiovasta.
Musta taakka
Dissosiaatioon suositellaan rutiineja – jatketaan toimia joita on aina tehty, että keho ja psyyke löytäisivät taas toisensa.
Palaan nuoruuteni kokemuksiin Rivnessä, kun toimitin vakavasti sairaalle äidilleni lääkkeitä, eikä löytynyt. …Menetin otteeni ennen kaikkea hammashoitoon liittyvissä asioissa. Terveysjärjestelmässä toteutetun uusliberalistisen uudistuksen seurauksena pikkukaupungin asukkaiden oli hakeuduttava yksityisiin hammaslääkäreihin. Sodan lähestyessä lääkärit evakuoituivat. Julkisen sairaalan pieni vastaanotto oli elvytettävä, mutta sieltä puuttui lähes kaikki.
Silti taulussa apteekin seinällä luki yhä ”kolmesta viiteen kappaletta kumpaankin ylä- ja alaleukaan”, lista on valtava, ja pyydän myyjää täsmentämään. Vastaus on hämmästyttävä: ”Jäljellä on vain etuhampaisiin”. Katsomme myyjän kanssa toisiamme silmiin ja ajattelemme räjähdysaaltoja. Hän auttaa minua pihtien kanssa ja lisää pyytämättä vielä vaikeasti saatavaa lääkettä hammassärkyyn. Kumpikin yrittää huomaamatta pyyhkiä kyyneleitä.
Päätän spontaanisti lähteä Kiovasta pikkukaupunkiini…. ajan tutun esikaupungin kautta, sieltä on evakuoitu joukko 10-16-vuotiaita lapsia. Kaikki heidät on raiskattu. Psykologit eivät tiedä, miten auttaa kaikkia kerralla.
Rajda, pieni tuttu kylä oli ollut kolme viikkoa miehitettynä. Sen asukkaat eivät tehneet vastarintaa. Aluksi venäläiset olivat ystävällisiä ja kilttejä lapsia kohtaan. Myöhemmin, ” omatoimisuuden” aikana, he alkoivat tehdä ryöstöretkiä, pakottivat vanhoja miehiä kaivamaan juoksuhautoja heidän puolestaan.
Puhelin kiellettiin. Panssarivaunut ampuivat kohti kieltoa rikkoneiden taloja. Joskus ilman syytä, pelotellakseen. Oli mahdollista paeta jalan metsän läpi; yksi nainen ja hänen raskaana oleva tyttärensä onnistuivat siinä. He viettivät yön niityllä pakkasessa.
Viisas valkoinen mies kertoo maalleni mestarillisella saksan kielellä, että on parempi antautua ja pysyä hengissä, jotta vältytään ”sanoinkuvaamattomalta kärsimykseltä”. Toiset viisaat vaativat pasifismia, että Ukrainaan ei saa toimittaa aseita, jotta kahden suurvallan sota välytettäisiin. Kaikki nämä herrat, joilla on pakkomielteenä kaikkitietävä länsimainen asenne, näyttävät olevan sokeita yhdessä suhteessa – Ukrainalle itselleen he ovat kaukana kaikesta humanismista. ”Putin kohtelee Ukrainaa kuin naista”, sanoo Femen-aktivisti Inna Shevchenko. Vallanhimoinen ”Venäjän maiden keräilijä” ei ole koskaan salannut tätä. Mutta toisin kuin rouva Itävalta, joka on tehnyt olonsa mukavaksi, pullean kukkaronsa kanssa käpertymällä venäläisten syliin, Putin vaatii Ukrainaa ”de-ukrainalisoitavaksi” – ryöstettäväksi, raiskattavaksi, kidnapattavaksi, ”leirille” viuetäväksi, ammuttavaksi, panssarivaunujen yli ajettavaksi ja upotettavaksi pitkään ”Donetskin kansantasavallan yöhön”. Prosessissa syntyvät ruumiit eivät kuitenkaan häiritse näitä kahta fiksua herrasmiestä.
Voimaton ja armoilla oleva
Putinin lisäksi kaikki suurvallat kohtelevat Ukrainaa kuin naista – voimatonta ja antautunutta naista, joka yllättäen voi taistellakin vastaan. Suurvallat mittaavat kupeiltaan tykinpiippujensa pituuden ja talouspeniksensä koon. Niiltä tarvitaan kerskailuun ja sotilasbudjettien kasvattamiseen. Naisen, joka vuotaa verta on huudettava tullakseen kuulluksi.
Maaseudulla 70-vuotiaan isäni kanssa olen rikollisen onnellinen. Tämä pieni kaupunki on välttynyt miehityksen kauhuilta. Hän itse on säästynyt luodeilta ja sirpaleilta, omin käsin tehty juoksuhauta on testaamatta. Pommitettu kylä menetti kahdeksan ihmistä ja useita kymmeniä taloja ja rakennuksia. Nyt elämä on hiljalleen palaamassa, taannoin mainostettiin jopa paikallista sushia. Isäni kantaa koivumahlaa metsästä. Kohotamme maljan mahlaa ja juomme rauhanneuvotteluille. Yöllä ajattelen Mariupolia ja Donbassia ja näen jälleen mustuuden.
Otteet DeepL -käännöskone ja Risto Niemi-Pynttäri