”Palvelin” on eräs kauneimpia verkkoon liittyviä sanoja, toinen yhtä kaunis ja lähes uskonnollinen sana on ”asetukset”. Serveri ja domain vahvistavat sitä millaisesta lähteestä verkon anteliaisuus kumpuaa. Asetukset puolestaan on sana sille sallimisten järjestelmälle, joka avaa koneen ja ohjelmat. Tämä metafysiikka pysähtyy kuitenkin siihen, että kaiken keskipisteenä on ”käyttäjä” jota ilmaistaan rumalla enganninkielisellä sanalla ”user”.
Onneksi verkkoteknologiaan liittyy runsaasti anteliaisuuteen ja jakamiseen liittyvää sanastoa, ja niinhän se on että jos verkko yhtäkkiä romahtaisi ja katoaisi, niin eniten kaipaisimme sen anteliaisuutta.
Permission -esseen toisessa osassa Baldwin kirjoittaa millä tavalla verkon ytimestä käsin sallimisen periaate häivyttää lukemisen ja kirjoittamisen eroa. On kuitenkin mentävä sen, vallitsevan, käsityksen taakse, että kyse olisi digitaallisuuden mahdollistamasta vapaudesta. Ilman tietynlaisia sallimiselle perustuvia koodeja digitaaliset syseemit eivät voisi toimia: kun kone avautuu – se raksutaa eli etenee ohjelmasta toiseen.
Kun kone jumittaa, niin jokin vastustelee tätä sallimista. Periaatteessa jumittamiseksi voisi kutsua myös pyrkimyksiä luoda yksityisiä ja vain firman ohjelmiin sopivia ohjelmia. Jos et saa digikuvia auki, koska koneellasi on väärä ohjelma, niin kysymys ei ole muusta kuin kaupallisesta jumittamisesta.
Verkkokirjoittamisessa salliminen, pääsy, lupa, muodostava sen vaikuttavan perustan. Tosin painettu kirjallisuus edellyttää omia lupiaan ja paperille kirjattuja sopimuksia ennen ennen kuin teksti tulee levikkiin.
Verkossa asia tapahtuu päinvastoin, teksti on potentiaalisesti jo tulossa kaikille, kun se syntyy tietokoneella. Mutta sen saatavuuteen ja muunneltavuuteen kannattaa tehdä rajoituksia. Kirjoitaja haluaa usein pidättää vain itselleen oikeuden muuttaa tekstiä, joskus hän haluaa sallia sen muutamille, joskus kaikille. Kirjoittaja haluaa pidättää vain itselleen oikeuden poistaa teksti, vaikka mahdollista olisi sallia sekin kaikille.
Tekstien muuttaminen ja jopa kopioiminen voidaan evätä, mutta ”luonnostaan” – koska verkkoteksteille on muodostumassa oma luontonsa – , ne ovat kopioitavissa ja muokattavissa.
Tällä hetkellä olen copypastannut Baldwinin Permission -esseen II osan ja muuntelen sitä, lihavoin lauseita, suomentelen lauseita tai hahmotan niitä omin sanoin, mutta samalla kuitenkin viittaan alkuperäiseen tekstiin. Tämä on tavallista, se perustuu sille että tekstin lukeminen ja kopioiminen on sallittua. Tämä on yksinkertainen mutta olennaisin asia verkossa, se ei pakota minua pelkästään lukijaksi vaan avaa samalla vapauden kirjoittaa sitä samaa mitä lukee. Luen ja kirjoitan, eikä niillä ole erityisempää eroa.
Balwinin kehittelyissä kirjoittaja sallii ja lukija haluaa tunkeutua tekstiin, ottaa se omakseen referoimalla on verkkokirjoittamiseen liittyvän halun muoto. Minä, kirjoittaessani lukemastani tekstistä en kuitenkaan voi olla siitä hyväkysyisikö Baldwin tämän. Se, että julkaisen tämän blogissani ei edellytä lupaa, ei accessia. ja tämä on yleinen kokemus verkossa kirjoitettaessa: on lupa käyttää tekstiä, mutta oikestaan sitä ole annettu, se lankeaa epävarmuuteen.
Baldwin kuvaa tämän lukija/kirjoittajan tilanteen näin:
Every work is addressed to me. I court your permission. Do you give permission? There is no shifter here. There is only words on blank. There are never shifters, never any reference, never any world. All these formulas assume permission given and taken for granted. I can not know if I am permitted, I can only write. In the “absence of the work” (Blanchot) I write without guarantee, transitive and infinite, never knowing if I am permitted or not. The subject surges beyond the site of enunciation. Permission is absent, is everywhere, is uncertain, exorbitant and excessive.