Nyt kun ruususimat on nautittu lähes viimeistä pulloa myöten, voi vaan kysyä, että mistä se tuli. Kuka kertoi? Sub rosa ja vaikeneminen ruusun nimeen on jonkin muun kuin seurustelujuoman valmistustapa, mutta kuka vihjaisi että vaikeneminen voisi olla se juoma.
Niemandsrose, se kukkii ei ketään, eikä siitä puhuta.
Ja tätä varten ruusun terälehdet on haettava salaa. Olin hautausmaalla niin hermostunut ja peloissani, että erehdyin ottamaan vain muutamia tuoksuttomia ruusuja. Tiedän, että on olemassa parempi hautajaisruusu, tumma, sellainen jossa on synkkä tuoksu; ei lainkaan parfyyminen vaan lähes punaviinimäinen.
Olin aluksi aivan hakoteillä, tekemässä ruusuhilloketta, kyllästämässä punaisia terälehtiä sokerilla. Huomasin, että mihinkään niin makeaan ja parfyymiseen kuin ruusuhilloke en ole ennen erehtynyt, ja sen haluaisin välttää. Aavistin, että on olemassa tummanpunainen ruusu, jonka tuoksu on kuin surunvalitus, voisko sitä saada jostain.
Tavallisempi selitys on nainen, joka sanoi tekevänsä ruususimaa ihan samalla tavalla kuin vappusimaa. Enpä halunnut makeaa simaa. Muistin erään kukantuoksuisen ja pirskahtelevan valkoviinin – ehkä se oli Fiulin Pinot Grigio – ja tuumin, että saattaahan sellaista tulla, aromisimaa.
Niin kävi ja kaikki oli nopeasti ohi. Tuo ruusuntuoksuinen ja pirskahteleva juoma oli parhaimmillaan vain kolmannen pullon verran. Ensin oli kehittymätön, sitten tuli lupaava ja täydellinen. Hyvin nopeasti kuitenkin hiilihappoisuus pulloissa lisääntyi, niin maku ja tuoksu erosivat toisistaan. Vain kolmas oli säilyttänyt parhaan hetken.
Alkemia on tietysti myös selitys ruususiman synnylle. Ajatus juotavaksi muuttuneesta valosta, jossa lähes aineeton ruusun terälehti heittää henkensä kuumaan veteen. Ja myöhemmin pöydän ääressä, avataan jääkaapista otettu kylmä pullo. Korkki avautuu kuin nuppu ja suu, joka kertoo että ruusu on parhaimmillaan kylmänä, ystäväni, silloin tuoksu on painautunut sopivasti makua vasten.