Tammikuinen päivä on vain hieman edellistä pitempi, oikeastaan venyvämpi muttei täydempi. Lämmötön valo venyy ja viipyy, päivät laihtuvat.
Huonekasvit elävät vähäisellä valolla, kituuttavat ikkunan luona odottamassa. Ne painautuisivat ikkunaa vasten kuten ihminen, joka on odottanut väsymykseen asti, ja koska ketään ei tule, hän lepää kasvot kiinni ikkunassa.
Jostain tulee lause: ikävä painuu koko voimallaan ikkunaa vasten.
Eloton valo venyy, viipyy, ei tuo mitään uutta, valo vain tekee kuolemaa päivä päivältä pitempään. Kävelin jäällä pyryssä, oikeastaan tyhjyydessä. Kaukaa katsottuna lumipyryt kehkeytyivät ja tyyntyivät nopeasti, puuskaisina hahmoina. Varjottomia ne olivat, lumi oli puhkivalkoista ja aivan sävytöntä, lumipyryt syöksähtelivät läpikuultavina haamuina, ja läpikulkevina. Kulkiessa liika valo värisi silmissä, eikä missään tuntunut olevan mitään kiinteää.
Kun kirjoitan, tietokoneen ruutu värisee blankona. Kun menen ikkunaan ja yritän lepuuttaa silmiäni, mutta samanlaista valoisaa sirinää on sielläkin.