Voimaantuminen alkaa ruohikosta, lehdistä ja korsista, keväällä se alkaa joka puolella lähes samaan aikaan. Se on hyvin tuttu, aina uusiutuvan vihreän nouseminen silmiin, ikuinen lupaus, tulevaisuusmuisto. Tiedän noin yleistasolla, että kun maa kääntää kylkeä aurinkoon nähden sopivasti niin kylmettynyt maanpinta virkoaa eloon. Ja nerokkaasti hajautuneet fotosynteesit aloittavat tuottaa vihreää. Siis onko mitään demokraattisempaa !
Valta on ruohikossa, se on ruohikko. Tätä Walt Whitman ylisti Ruohonlehtiä- runoissaan. Vaikka hän kiittää ruohoa ja tasa-arvoa, olen silti pitänyt sitä vain metaforana: loikoilla ruohikossa ja haaveilla vapaudesta.
Nyt aavistan, että kieli kantaa tässä jotain todempaa kuin ihmisen assosiointia vuodenajan suhteen. ”Kesä kaikilla” on demokraattinen julistus sekä toteamus: kesää ei anneta kaikille vaikka se vuodenaikana on kaikkialla vapaasti tarjolla.
Ja sitten on poliittiset keväät, joita myös pidetään toivon heräämisen metaforina: Prahan kevät, arabikevät Kairossa. Tämä tapahtuu siinä toivossa, että viimeinkin ilmapiiri muuttuu ja jokainen saisi ”hengittää vapaasti”. Ovatko nämä vain metaforia?
Silloin kuin elottoman stagnaation jälkeen alkaa valtapesäkkeiden hajoaminen ja anarkistista energiaa vapautuu silloin ”valta on kaduilla” kuten on sanottu. Harvat ovat kokeneet tuon tunteen: pelon ja toivon sekaisen nykyisyyden. Kansannousu, johon sekoittuu väkivaltaisuuksien hyöky, joskus militaristinen väkivallattoman kansannousun nujertaminen kuten Minskissä syksyllä 2020.
Poliittinen voimaantuminen joka tapahtuu siellä, mistä näyttäisi vallitsevan voimattomuus. Varsin selvä varhaiskeväästä haettu vertaus. Ja toisaalta minullakin on kuluvan kevään ensimmäiset merkit tuoreessa muistissa: sulava lumi ja kuusipuissa tapahtunut värin muutos helmikuun lopulla. Mistä on tullut tuo tapa hakea kevään ensimmäisiä merkkejä? Minulle se merkitsee taimien idättämisen alkua, mutta mistä kaukaa tämä tapa sitten tulee ? Idut ovat aina edeltäneet vihreän nousua.
Valtakeskittymien hajoaminen ja siitä johtuva voimaantumisen tunne niissä jotka ovat olleet voimattomia. Hajautetun vallan emansipaatioon liittyy myös luottamus ”ruohonjuuritasolla” syntyviin käytäntöihin. Mutta ilman uudistuvaa kevättä mikään ei keskeyttäisi vanhan ruohotuppaan rutiineja. Pystyyn kuivaneeseen tottumukseen ei elämä palaa, vaan keväällä kaikki menee uusiksi.
Kun kasvillisuus valtaa maan, kyse on todellakin hajautetusta vallasta. Silti tasapäistä valtaa emme näe muualla kuin kasvien monokulttuureissa, pellolla, Puun ja ruohon suhde ei jakaudu tasan, mutta niiden välillä on suhde. Kyse ei ole vain olemassaolon taistelusta luonnossa, ei kaikkien sodasta kaikkia vastaan – aivan kuin luonto eläisi jotain vielä pahempaa kuin sotatila.
Ekologiassa tajutaan kasvien tasavaltalaisuus: kyse on maastoon hajautuneen vallan, resurssien ja kasvien kemiallisen vuorovaikutuksen ymmärtämisestä. Vuorovaikutus on molemminpuolista. Koivu ei ole diktaattori sen juurelle asettuneille valkovuokoille ja ruoholle, kuusi ei nujerra sammalta ympäristöstään, eikä mänty haittaa lähistön puolukanvarpuja.
Neurobiologi Stefano Manusco on keväällä suomeksi ilmestyneessä teoksessaan KASVIEN TASAVALTA (2022) esittänyt, miten uusi tasavaltainen maailmanjärjestys voisi olla kasvipohjainen. Kasvit ovat aiemminkin saaneet aikaiseksi kestävän kehityksen aikakausia.
Diktatuuri viittaa yksisuuntaiseen kommunikaatioon. Diktatum, hierarkian huipulta tehty käskynjako on eläinkunnassa aina vaarallista. Erityisesti nisäkkäillä, joiden rakenne on sellainen, että lähes kaikki tieto välittyy aivojen kautta. Mutta kuten Stalin ja Hitler tiesivät suora koneellinen kitkeminen ja myrkyttäminen tuhoaa muutkin kuin kasvit.
Mutta kasveilta puuttuu täysin ”kuuliaisuus”. Diktaattori puhuu kuuroille korville, kun se yrittää saada kasveja tottelemaan. Kasvit itsessään ovat niin hajautettuja eläväisiä että niistä voi repiä osia irti, on kasveja joiden katkaiseminenkaan ei merkitse loppua. Aivokeskuksen sijaan tiedot ja taidot ovat kasveilla hyvin hajautettuja. Ja tämä on juurimetafora ehkä sille kokemukselle, että passiivinen vastarinta voi olla voittoisaa ja pahalta vaikuttavasta tuhosta voidaan elpyä.