Heräsin rosmariinin tuoksuun. Kuolleelta vaikuttaneen yrttikasvin runkoon oli ilmestynyt pieniä, neulasmaisia lehtiä. Luulin että kaikki kolme rosmariiniruukkua olisivat kuolleet talven aikana. Nyt tuo pitkään vihreänä pysytellyt näytti aloittavan uudestaan, varren keskiosassa lehdet olivat jo kasvamassa.
Mikä tahansa kuollut ei kuitenkaan herää henkiin, ja vaikka Raamatun kertomus versomaan puhjenneesta oksasta on lohdullinen, se kertoo silti käänteestä jolloin rikas kasvituntemus sai väistyä henkisten ihmeiden tieltä. Versominen on ihme, kuolleen oksan virkoaminen puolestaan on uskonnollinen symboli.
Silti, eräs mukava pääsiäistapa on valmistaa ristinpuu, joka työntää versoa ja vihreää lehteä. Käytännön katoliset koristevat ristin muoviruusuin ja lehdin, parfymoivan sellaisen. Näin korostetaan huomaamatta sitä, miten kasvikulttuurit ovat aivan hunningolla.
Viheriöivän ristin voi hyvinkin tehdä – ja on varmaan useinkin tehty – pajupuusta tai terijoen salavasta. Voisin hyvin uskoa, että lepotilassa jouluna kaadettu salava ja silloin nikkaoitu risti voisi odottaa ulkona niin kauan, että muutamaa viikkoa ennen pääsiäistä sen voisi tuoda lämpimään sisälle. Kyllä se versoisi ja vihertäisi.
Se olisi kevään, ja luonnonuskonnon pikemminkin kuin tämän uskonnon symboli, joka kiusallaankin juhlii kuolemaa keväällä. Ristille naulitun kärsimystä on näin nostettu varoittamaan ihmisessä 0rastavasta vitaalisuudesta.
Rosmariinipuskan herääminen, sen tuoksu, on pieni ihme. Mutta enää en tee sitä virhettä, että jätän talvehtivan yrtin lämpimään huoneeseen. Sen täytyy antaa horrostaa rauhassa jossain viileässä, mutta ei pakkaskylmässä paikassa.