Mustikalla on toinen luonto, toinen kuin maidon tai jäätelön kumppanina oleminen. Muistan miten isäni teki itselleen mielellään annoksen pepua, eli mustikka ja ruisjauhosoksen, jota hän söi maidon kanssa kuin tukevaa aamumyslia. Se ei ollut ruokakulttuuria: mies söi siinä seoksen terveellistä apetta. Lapsena opin pitämään tuosta mausta, enemmän maistui mustikkapepu kuin puolukkapepu. Mustikkapepu tehtiin vain tuoreista mustikoista, ei koskaan hillosta.
Tästä on kyse: Halu palata lapsuuden makuihin, kehittää tuo aikansa pikaruoka reseptin tasolle, löytää jotain arkaaista ja kaikkein vanhinta, maistaa se. Eli on syytä lähteä keittiöstä, purkaa ruoka elementteihinsä ja aloittaa primitiivisesti.
Marjapepu voi olla hyvinkin vanha pikaruoka, kunnolla primitiivinen lähtökohta reseptille. Isä on oppinut ja omaksunut sen Etelä-Pohjanmaan miesten perinteestä. Pepua ei ole tehty keittiössä, naiset eivät tehneet pepua.
Pepu viittaa myös vanhempaan kuin puutarhamarjojen aikaan, koska pepua ei koskaan tehdä mansikoihin tai puutahamarjoihin. Isäni ei myöskään syönyt pepua pöydässä, vaan jossain muualla. Se oli ruokailurituaalien ulkopuolella. Kun mieheen ja poikiin isti nälkä, tehtiin apetta. Se sekoitettiin lautaselle kuin rehuesos navetassa, ja syötiin nälkään, jos äidin kokkaama ruoka ei ollut vielä valmista.
Kaikki merkit viittaavat siis siihen, että pepu on primitiivisen syömisen seos. Mutta silti, osuva makujen yhdistelmä on löytynyt: mustikat ja ruis. Ja usein on vaan niin, että mitä vanhempi, sitä osuvampi.
Miehekkäin mahdollinen marjojen syömisen ele on kokonaisen kourallisen heittäminen suuhun. Olen harrastanutkin sitä miesporukassa, syksyllä, kun istutaan metsässä ja vedetään muutama kourallinen puolukoita muutaman viskisnapsin kanssa. Rituaalinen ele, marjakourallinen suuhun ja pieni maltainen napsu päälle. Maut sopivat.
Saman tien ollaan aika brutaaleissa seoksissa. Kuulin sovelletun reseptin Multialta, se oli lavatansseihin lähtevien nuorten miesten resepti 50-luvulla. He sekoittivat pelkkään ruisjauhoon koskenkorvaa ja tekivät siitä haukattavia pötköjä, jotka saattoi salakuljettaa tassipaikalle.
Jossain muualla, maapallon toisella puolen on mustikoille löydetty myös sopiva seos, ilman jauhoja ja tequilan kanssa. Sillä jos mustikkamarueritan purkaa osasiinsa, ja katsoo mistä peruselementeistä se on syntyyt, niin taustalta voi hahmottaa saman primitiivisen eleen: kourallinen mustikoita, pään heilautus ja tequilakulaus perään.
Isäni ei koskaan ottanut viinaa, enkä minäkään tähän annokseen halua tequilaa. Pepu on varmaankin etäinen versio myslista, tuoreiden marjojen ja tuoreen viljan sekoittaminen, mutta niin että maito pidetään erillään ja juodaan lasista.
Rusimysli ja mustikkaseos, vierellä maitolasi. Siihen olen tullut. Ruismysli, murskatut rukiinjyvä, ovat parempaa pureskeltavaa kuin ruisjauho.
Mustikoiden käytön versioita on monia, joskus haluan mustikat kokonaisina myslissa, siten voi nauttia mustikoiden erityisistä suunapsahduksista – jotka ovat parempia kuin missään muussa marjassa. Mustikkasurvos puolestaan muuttaa saman marjan maun aivan toisenlaiseksi. Ja kun se pidetään erillään maidosta, ja sekoitetaan ruismylsiin, niin ateria maistuu aivan erilaiselta, vaikka onkin samoista aineksista.
(2013)