Jättäydy pimeään. Tämä on1500-luvun lopulla eläneen mystikon, Juan de la Cruzin (Pyhän Ristin Johanneksen) ensimmäinen neuvo. Se on neuvo meditoijalle, mutta se on myös neuvo rakastuneelle Roland Barthesin muunnoksena, mutta onko se myös neuvo kirjoittajalle.
I
Sielun säkeistöt eli nousu Karmelin vuorelle -runon selityksissä Juan sanoo, että erityisen levoton yö tarkoittaa sekaannusta ja ymmärryksen harhautumista:
”Köyhänä, hylättynä ja vailla mitään sieluni käsitysten tukea eli siis ymmärrys pimeänä, tahto puristuneena ja muisti ahdistuneena ja hädissään ’minä’ jättäytyi pimeään puhtaassa uskossa: tämä on mainittujen luonnollisten kykyjen pimeä yö.”
Juan puhuu ”luonnollisten kykyjen yöstä” siis normaalien kykyjen lamaantumisesta. Yö on hämminkiä, eksymistä, orientoituminen ei onnistu. Päivällä luonnollisilta tuntuneet pyrkimykset ovat menettäneet suuntansa: yöllä niillä ei vaan ole entistä varmuuttaan, ne harhautuvat epätodellisiin asioihin.
Mystisten kokemustensa perusteella Juhan huomasi, että tahdosta voi päästää irti. Luopuessaan normaalissa maailmassa selviytymisen kannalta tarpeellisista kyvyistä, hiljentyvä Juan löysi pyhyyden.
Roland Barthes siirtää Juanin rakkauselämään. Rakastuneen kielellä teoksen viimeisessä merkinnässä hän puhuu rakastuneen sekasortoisesta mielentilasta, ”pimeydestä, jota vastaan rakastunut kamppailee ja josta hän hakee rauhaa”. Rakastunut on vimmattu ylitulkitsija, ja hänen levottomuutensa ruokkii harhoja. Kirjoittaja poukkoilee vauhkoontuneen kielensä vietävänä, on kiihkeä, mutta mahdoton seurata.
Juan sanoo: ”Kutsumme harhaiseksi yöksi jäännettä, joka on asettunut etualalle, tämä jäänne on ruokahalua kaikkiin asioihin.”
Kyse on vain jäänteestä, kuten viisas Juan huomaa, halun jälkikuvasta. Nämä eiliset kuvat mielessään rakastunut valvoo. Kohteesta on jäljellä vain epätodelliset toivekuvajaiset, hän itse nukkuu sikeästi. Halun jälkikuva syntyy pyrkimystä yhtyä siihen, mitä tapahtui eilen. Silti levoton ja halusta lumoutunut mieli ei voi luopua tulkinnoistaan: hän tavoittelee varjoja, kuten ennen sanottiin, ja oikea kohde onkin jo jotain aivan muuta.
Kokonaisuutta ei ole. Siksi kirjoittaja yrittää saada kaiken mukaan, mikä onkin ikään kuin kokonaisuus, mutta jälkeen päin tavoiteltuna.
II
Sekasortoisen yön vastakohta on on Juain luonnehtimana pyhä yö. Silloin merkitykset ovat tyyntyneet ja tulkitseva mieli lepää. Tapahtumien jälkikuvia vatvominen on tyyntynyt. Mutta joskus ja lähes sattumalta silloin voi kehkeytyä uudenlaista aktiivisuutta, erityistä pimeässä olemista joka tulee esiin ahdistuksen kautta. Juan sanoo: tullessaan tämä toinen yö ”ylittää sielun käsityskyvyn ja on siten sielulle pimeyttä. Sielun alhaisuuden ja epäpuhtauden vuoksi tämä yön viisaus on sille piinallinen, ahdistava ja myös pimeä.”
Juan kuvaa asian epäsuoraan, allegorian avulla. Hän kertoo naisesta, joka talonväen nukkuessa hiipii ulos. Oikeastaan tämä nainen lähtee yöhön salaa itseltäänkin, tahtomattaan ja tiedostamattaan, lähtee vaan ilman muuta syytä kuin kaipuu. Hän on Jeesuksen morsian joka saa kutsun. Salaa ja moninkertaiseen valepukuun pukeutuneena, niin että hän ei tuntisi edes itseään, hän lähtee kohtaamaan Jeesusta.
Rakastuneen on lähdettävä salaa, pystyäkseen siihen harvinaiseen tekoon mihin häntä kutsutaan. ”Kun talo on tyyntynyt” – kun tavallinen tahto, tunteet ja halut ovat nukuksissa, silloin tämä erikoinen morsian lähtee liikkeelle. Koska, kuten Juan sanoo ”ollessaan hereillä talonväki … vihaa ajatusta, että sielu lähtisi vapaasti sen käsistä.” Tietoiset pyrkimykset ja tahto voidaan ohittaa silloin, kun ne uinuvat.
Barthes kirjoittaa:
”Mutta joskus koittaa toinen Yö: yksin, mietiskelyasennossa (ehkä se onkin rooli, jonka omaksun?) ajattelen kaikessa rauhassa toista sellaisena kuin hän on: pudotan kaikki tulkinnat pois; astun ei-merkityksen yöhön; halu jatkaa värähtelyään (pimeys päästää valoa läpi), mutta en halua tarttua mihinkään; on ei-hyödyn, hienovaraisen, näkymättömän tuhlauksen Yö: estoy a oscuras: olen siinä, istun yksinkertaisesti ja tyynesti rakkauden mustassa sisätilassa.” (Barthes, Rakastuneen kielellä, 2000,301.)
Tätä oikeaa lähtemisen hetkeä ei voi tietoisesti päättää. Lähtijän on harhautettava jopa itsensä, ja jätettävä minuutensa. Juan katsoo että se on mahdollista, ja kutsuu tätä hetkeä Jumalan ”sallimaksi”. Maallisessa Barthesin tulkinnassa ”sallima” on kätkeytyneenä kieleen, se odottaa viriämistään poeettisen kielen alueella. Kun kieleen liittyvät käytännöt ovat nukuksissa, on mahdollista että tapahtuu onnellinen liikahdus kohti ei-merkityksen yötä. Kieli alkaa sykkiä pulssin ja tähtien mukaan.