Tuulee, työnnyn mäkeä ylös, tunkeudun koko kropallani päin rajua tuulta. Ponnistelen kohti vaaran lakea, silmissäni horisontti, kupera kuin maapallon reuna, myrsky tuntuu puhaltavan suoraan avaruudesta. Onko ilmavirtojen nopeudella ylärajaa, voiko se kiihtyä rajattomasti, voiko syöksykierre kiihtyä ja nostaa puut lentoon ?
Lähestyvästä myrskystä tiedotettiin ja minä päätin kävellä Tervamäen laelle katsomaan pilvilaukkaa sekä kokemaan ilmavirtoja.
Lakki oli otettava päästä kun mäen laki lähestyi, nyt tuntuu jo, että korvat lähtevät lentoon. Nojaan tuuleen, liikun etukenossa päätä työntäen, niitty on kaareva, olen aina pitänyt tästä niitystä, mutta nyt en voi avata silmiä kuin hieman, kun nostan päätäni, tuntuu kuin kasvoja kuorittaisiin.
Käännän tuulelle selkäni, pysyttelen pystyssä nojaamalla ilmavirtaan. Nyt voin katsella alhaalla avautuvaa näkymää, se näyttää metsäisemmältä kuin onkaan. Ripaus ruskaa, tämä tuttu syksyinen panoraama; aukkoja ei näy, havumetsien meri aaltoilee valtavana kuin aina.
Olen uskonut että tuulilla on rajansa, sopimus puiden kanssa. Pohjoisen havumetsävyöhykkeen puut ovat kehittyneet kestämään tänne tyypillisiä tuulia. Kun puut taipuvat tuulessa, ne voimistuvat ja vahvistavat kuitujaan ja säikeitään. Mutta nyt pelkään. Tuonne latvamereen on avattu pääsy myrskylle, joka sattuu iskeytymään sellaisesta suunnasta ja juuri sellaisella voimalla, että puut lakoavat.
Kun käännyn tuuleen, joudun nostamaan käden kasvojen suojaksi. SE on voimissaan ja käynyt alistamaan niityn heinää joka painautuu maata vasten ja tärisee. Kuin ohimennen SE riepottelee horsmia, mutta korsien taipuisuus ei anna SILLE periksi. Suurten koivujen oksia SE harjaa vimmatusti, uudestaan ja uudestaan, SE painaa runkoa ja hakee murtumakohtaa. Nuoret koivut taipuvat kaarelle mutta kestävät, oksat tempoilevat levottomina myrskyssä, SE pitää niitä otteessaan.
Seuraavaksi SE tempoo latoa, ja näyttää mitä SE voi tehdä: pelti nousee pystyyn, rämisee ja on irtoamaisillaan, jää silti nauloistaan kiinni katon harjalle. Väsymättä SE irrottelee peltiä, naula naulalta, heittää sitten ilmaan, kieputtaa ja heittää pellin selälleen metsän reunaan.
Taivaalla on lokki joka kiepsahtaa, vastaa haasteeseen ja nousee SITÄ vastaan. Lokki yrittää saada myötätuulen siipiinsä, muttei pysty SE sieppaa linnulta ilman, puhaltaa sitä taaksepäin ja lokki lipuu jähmettyneenä pois näyttämöltä. Lokki horjuu lähellä maata, ja sen raketinvalkoinen ruumis roikkuu pitkien siipien välissä.
Käännyn takaisin myötäiseen, lakki painuu tiiviisti kalloon. Askeleet alas mäkeä ovat keveitä, mutta vääjäämättömiä, sillä takanani on liikkuva seinä. Ajoittain tulee pyörteitä, jotka tuuppivat. Pidän siitä. Pistän vastaan, se vääntää niin, että kulkuuni tulee hauskaa mutkittelua
Hyvä mieli tällaisena talvipäivänä leviää borsch-keitosta, se lämmittää vatsassa. Onneksi huomasimme ajoissa, että tämän keitonkin Venäjä on yrittänyt omia Ukrainalta, ja siksi keitossa on nyt mustan borschin sävy.
Nimi – borsch – kuulostaa siltä, kuin se sanottaisiin aterian jälkeen, kuin röyhtäys: borshtsh !
Vastaava keitto Suomessa ei ilmeisesti saa ytyä hapankaalesta vaan lorauksesta etikkaa. Ja kuten tiedetään, pitkään keitettäessä etikka haihtuu, niin että tuloksena on vain borssi -keitto.
Tekee mieli ajatella, että nimenomaan tuo liemi on ollut se borschin henki, joka aikoinaan on levittänyt slaavilaista hyvän mielen vatsaa. Sitten kävi niin, että Venäjä julisti keiton omakseen. Mantereen laajuinen kansallinen regressio – Make Russia Great again – on vain pitkän kolonialistisen loppunousun kaiku. Tosiasiassa borsch -keitto on syntyisin Ukrainan alueelta, mutta kaikki slaavilaiset saavat kokea sen omakseen.
Mutta borschin tummuminen on oire, sen liemi ei kuulla kuten ennen – vaan sen pohja on jo musta. Ja venäläisten on nyt syytä tuijottaa lautaselleen ja kysyä hyökkäyssotansa perään. On mustan borschin aika.
Toisaalta on aika lusikoida keiton pinnalle kertynyttä mustaa öljyä. Petrolium borschi, – moskovalaisen kokin erikoisuus – on olevinaan syntisen hyvää. Sen musta öljylautta keiton pinnalla saa värinsä mustekalan musteesta.
Shokeeraava muistoni neuvosto-borschista kiteytyi hetkeen, jolloin avasin Leningradista ostamamme purkin. Keittoannoksessa päällimmäisenä oli sian nahka. Se oli korvan kokoinen repale, mutta läskinen, ja siinä törrötti karvoja, samanlaisia kuin papan kaulanahkassa. Ne olivat tosiasioita elämästä, enkä tänä päivänäkään voi käyttää lihaa borschia keittäessäni.
Myöhemmin luin, että läskin suuri osuus on ukrainalainen trauma borsch-keitossa. Se johtuu kammottavasta nälänhädästä, holodomorista. 90-vuotta sitten Stalin ja hänen joukkonsa yrittivät kylmästi näännyttää ukrainalaiset nälkään. Koko Ukrainan kansa haaveili silloin läskistä. Ehkä siksi sikäläisen borsch -keitton sanotaan olevan tukevampaa, lihaisampaa ja rasvaisempaa kuin muissa slaavilaisissa ruokapöydissä.
Tätäkin taustaa vasten on paikallaan, että borsch liemeen tulee tumma pohjasävy. Niin voimme muistaa holodomoria ja luopua kuitenkin läskistä.
Minulla sattuu olemaan mustaa kaalta, se on lehtikaalin versio, ja sitä on hapankaalen joukossa. Aion soseuttaa siitä asiaan kuuluvan tummuuden. Ehkä näin mukaan tulee myös slaavilaista melankoliaa, joka on tiettävästi antanut borsch-keitolle nimen.
Eräällä lehtivihanneksella on slaavilaisissa kielissä nimenä jotain borschevikin tapaista. Suomessa sama kasvi on väinönputki. Tuon kasvin versoja ja lehtiä on käytetty tuoreena kesäisen borsch-keiton liemessä, talvikeittoja varten tätä borschevikiä on käytetty mukana hapankaalissa.
Tästä syystä borsch-keitolle ominainen hapan liemi ei tule lorauksesta etikkaa, vaan hapankaalista. En tiedä, kumpaa – etikkaa vai hapankaalta – käytettiin ensimmäisessä tunnetussa borsch-keitossa. Kasakat valmistivat sitä voittaessaan turkkilaiset ja vallatessaan Azorin linnoituksen vuonna 1637. Tästäkin syystä borsch keittoa tulisi pitää vaeltavana slaavilais-ruokana, joka ei piittaa kansallisvaltioista.
Dante Alighierin Il Convitosta eli kattauksesta (n.1310) tuo mestari keskiajalta arvioi elämäänsä. Aristoteles oppaanaan hän katsoo, että ihmisen suurin onni on tiedossa. Samalla me modernit ihmiset voimme aavistaa, että tiedolla on tarkoitettu jotain ihan muuta kuin nykyään.
Pakottava tiedon nälkä tiedon keskellä oli tuttua myös Dantelle. Ruokailuun valmistautuminen, kirjoittaminen on kattamista, se on palvelijan työtä jonka Dante sanoo itse mielellään tekevänsä.
Kattauksen perusainekset ovat yksinkertaisesti liha ja leipä. Taivaallinen ja autuaitten nauttima liha on jotain, mitä Dante on asettunut kärkkymään pyhimysten pöydän alle. Ehkä hän tekee kattausta tavallisille ihmisille, juhlapöydän alla olevassa pöydässä, olen ymmärtänyt että hierarkia on toistensa alle sijoittuvien pöytien järjestelmä, ja tähän alempaan pöytään on kutsuttu ne, joilla on tiedon nälkä.
” Minä en istu siunattujen pöydässä, mutta olen paennut pellolta missä yleinen lauma viihtyy. Olen asettunut poimimaan ruokapaloja, jotka tippuvat jalkoihin niiltä jotka siunattuina istuvat. Tunnen toisaalta tuon onnettoman laumaelämän vaikka olenkin jättänyt sen jo jälkeeni, mutta tunnen myösmaukkaat murut, joka putoavat siunatuilta, samalla liikuttuen, enkä voi olla ajattelematta itseäni.
Nyt kun toivon asettuvani heidän pöytäänsä, aion samalla tarjota kaikille ihmisille sellaisen kattauksen, jonka olen nähnyt näillä siunatuilla. Lisäksi tarjoan leipää, jota välttämättä tarvitaan tällaisen lihan seuraksi, sillä ilman sitä ihmisten olisi mahdotonta nauttia tätä ihmeellistä ruokaa.
En halua laatia turhaan kattaustani; niin ettei ateria olisi sellaisen leivän arvoinen eikä voitaisi nauttia sitä lihaa mitä tarkoitan. Siksi en salli, että pöytään istuisi kukaan jonka elimet ovat puutteelliset niin, että häneltä puuttuisi hampaita, tai kieli, tai lautanen. En myöskään tarjoa kattausta sellaiselle, joka on paheista riippuvainen, koska hänen vatsansa on niin täynnä myrkyllisiä ja huonosti yhteen sopivia nesteitä, että hän ei voisi sulattaa tarjoamaani lihaa. Mutta tulkoon tänne kaikki, joiden inhimillinen nälkä johtuu kodin tai yhteiskunnan velvollisuuksista, ja istukaamme kaikki samoin varustautuneet samaan pöytään, ja asettukoot meidän jalkojemme juureen ne, jotka eivät ansaitse korkeampaa istuinta, mutta saakoon jokainen ryhmä leipääni ja lihaani, sillä haluan kaikkien sekä maistavan että syövän sitä.” (käännösluonnos kirjoittajan).
Tämän aterian liha valmistetaan neljällätoista eri tavalla; eli neljässätoista laulussa aiheena on sekä rakkaus että hyve. Niistä tosin puuttuu tuoretta leipää ja siksi ne vaikuttavat jonkin verran oudoilta, niin että monia niiden kauneus miellyttää enemmän kuin niiden hyvyys. Mutta tämä leipä on valo, joka tulee tekemään näkyviksi kaikki varjoon vetäytyneet merkitykset.
Il Convito eli kattaus jäi Dantelta kesken, niin että vain kolme neljästätoista laulusta tuli valmiiksi. Ne on englanniksi käännettyinä täällä.
Odotin postilähetystä, mutta se ei saapunut kolmanteen adventtiin. Tulossa on orakkaan rihmastoa, sen kanssa minulla on evankelisia hommia. Aavistelen, että tuolle ajatuksen kirkastajaksi kutsutulle pikku oraakkelille tulee vielä olemaan tarvetta. Tarkoitus on levittää siiliorakkaan rihmastoa mahdollisimman paljon.
En osaa hoitaa lähetystehtävää yhtä tehokkaasti kuin roomalaiset, kun he aikoinaan huomasivat, että uskonto on hyvää matskua levitettäväksi. He onnistuivat muuttamaan mainion postilaitoksensa evankeliumin kanavaksi, ja varsin nopeasti rihmasto oli kolonisoinut koko Euroopan. Ja vaikka Rooma kaatui, niin evankeliumi levisi erittäin hyvin ja pitkät ajat.
Ensimmäinen hoidossani ollut siiliorakkaan rihmasto levisi heikosti. Hankin sen viime keväänä, ja sen ainoan sienen perusteella jonka sain kasvamaan, huomasin, että se on mieluinen sieni myös maultaan. Mutta rihmastot taantuivat, ottivat nokkiinsa ja vetäytyivät. Joitain rihmaston läikkiä elää vielä sahajauhopusseissa, mutta toista evankeliumia luetaan ja lasketaan kohta.
Ja otollista maaperää tarvitaan, näitä Johannes Kastajan töitä, sillä tosiaan sahajauhot olivat kuivia. Toisessa yrityksessä tarvitaan perusteellinen kastaminen. Se tehdään hyvään seokseen, jossa on sahajauhon lisäksi on runsaasti kauranjyviä, kipsiä sekä makeaa melassia. Tällainen on uusi perusta, johon pikku oraakkelini tulisi kasvaa, ja jonka sen tulisi vähitellen syödä.
Sieni elää nimenomaan näin päin. Vasta sen jälkeen, kun rihmasto on levinnyt ateriaan, se syö sen – toisin sanoen sienellä ruuansulatus toimii ensin ja syöminen tulee vasta sitten.
Aivosienen rihmasto on tietysti vain vertauskuva sille rihmastolle, joka piuhoittaa aivoja. Siiliorakas on silti enemmän aivosieni kuin ”brain mushroom” englantilaisten korvasienelle antama nimi.
Siiliorakas on valkoinen, se näyttää pyöreiltä, sähköistyneiltä aivoilta. Aivan kuin poimuttunut aivokudos olisi terävöitynyt pehmeäksi siilimatoksi. Silti se ei ole psykedeeli,vaan aivoja elvyttävä sieni: se kasvattaa aivosoluja ja parantaa neuronien välisiä yhteyksiä, se avaa uusia reittejä yhtä ja samaa jankuttaviin aivoratoihin.
Niinpä siiliorakas – kolmannen adventin kunniaksi nautittuna – on ihmeellinen lääke 1) elvyttämään ikääntyviä aivoja 2) korjaamaan alkoholin käytön aiheuttamaa aivosolujen katoa 3) valkoviinin kanssa siiliorakas muodostaa tasapainoisen nautinnon – ja hyvittää terveysmenot.
Toinen adventti pitäisi saada putkahtamaan, mutta ensimmäinen tuntuu vaan jatkuvan. Sieniadventti ei etene kuin kello, siinä on aina tämä ihmeen ja yllätyksen tuntu.
Tosin vinokkaiden ja muiden viljelysienten sanotaan olevan suhteellisen vakaita. Jos niillä on taipumusta jurottaa meillä, niin sitä suuremmalta ihmeeltä se tuntuu, kun fruittaus alkaa. Nyt olisi aika kakkosvaiheen, muodonmuutoksen, kahden kynttilän esiin nousemisen, toisen tulemisen.
Jos rihmaston muodostuminen on ensimmäinen vaihe, se näkyy kasvatuspussien sisäpintaan ilmestyvinä valkoisina laikkuina. Hyvässä materiaalissa tämä rihmasto tiivistyy koviksi paakuiksi, joista nämä adventeiksi kutsumani tapahtumat puhkeavat. Adventum! Adventum! Se tulee, se ilmestyy.
Tosiaankin kuusi viidenkymmenen litran säkkiä siskon kellarissa kehittyy vähitellen – näiden vaatimattomien sieniadventtien kautta – kohti taivaat täyttävää ilosanomaa.
Me siskon kanssa olemme itsekin pätkiä samasta rihmastosta. Sienirihmastot kehittyvät pienissä pusseissa, se on minun alueeni, Siskon alue on kilometrin päässä: satoa tuottavat säkit ovat viileässä ja kosteassa, valolla ja ilmankostuttimella varustetussa kellarissa.
Teemme työtä niin vähän kuin mahdollista, tärkeintä on virheiden välttäminen. Siihen ei riitä yksi, vaan tarvitaan myös näkökulma toisteta paikasta käsin – tämä on syytä nostaa esiin näin kahden kynttilän adventtina.
Rihmaston leviämistä kutsutaan kolonisoinniksi. Minä, jonka tehtävänä ovat rihmastot, toimisin siis kolonialistina. Jos sienirihmaston rinnastaa yhteiskuntaan, niin tuo termi vaikuttaa harhaanjohtavalta. Täällä sekä rihmastossa ei keskusjohtoisuus vallitse, se hajaantuu, ja sattuman ohjaamaa on oleminen täällä.
”Miltä kapitalismi näyttäisi, jos edistyksen oletuksesta luovuttaisiin ? Se saattaisi näyttää laikuttaiselta: varallisuuden kasaantuminen on mahdollista, koska pääoma imee itseensä hajanaisilta laikuilta suunnittelematta tuotetun arvon”.
Näin sienisosiologinen teoria, teoksessa Lopun aikojen sieni, elämää kapitalismin raunioissa. (Anna Lowenhaupt-Tsing, 2020, s.22). Tunnustan, että sienifantasiani eräs puoli on tässä: unelma suunnittelematta putkahtavista, valtavista vinokas -sadoista.
Meillä on siskon kanssa kokemusta näistä sattumalta tulleista, mutta valtavista sadoista jo lapsuudenkotoa. Oli vadelmaviljelykset, myin marjoja pikkukaupunkien toreilla: joskus tuli paljon rahaa. Kaikki oli sattumaa ja ohi hetkessä.
Nyt jokaisessa olkisäkissä on arviolta parikymmentä seimeksi kutsumaani kohtaa syntymän ihmettä varten. Monoteistinen yhden-seimen-ihme on tuotu nykyaikaan, noin 1200 sieniseimeä.
Ensimmäisen ihmeen laskettu aika on käsillä, ja monin paikoin jo tapahtunut. Mutta sienievankeliumin ihmeitä on odotettavissa kolme kertaa joka seimessä. Ihanneoloissa tätä tapahtuisi 3600 kertaa. Jos tuon luvun muuttaa suoraan kiloiksi, niin annettavaa tulisi olemaan noin kolme ja puolituhatta kiloa vinokasta.
Ja koska alkuperäisestä evankeliumista ei voi luopua, tämä olisi jaettava maksutta kaikille. Tämä olisi mahdollista ihanneoloissa, mutta Lopun aikojen sieni -sitaatti palauttaa laajenemisfantasian todellisuuteen.
”Tässä huvenneen toivon ajassa etsin häiriöiden muovaamia ekosysteemejä, jossa monet lajit joskus elävät yhdessä vailla sen enempää harmoniaa kuin taisteluakaan.” /22)
Nuo vinokasrihmastot näyttävät pysyvän laikkuina, eivätkä olkisäkit tule täpötäyteen rihmastoa. Siellä on niin paljon muuta elämää. Olkiin jääneet kauranjyvät ovat hieman itäneet, osin oljet ovat myös mätänemässä koska pastörointi ei täysin onnistunut. Täysin synnittömiä ei näistä oljista tullut, se on vaan hyväksyttävä.
Vertauskuvia käyttäen siis sienten ensimmäinen tuleminen (rihmastot) jäävät laikuiksi, mutta silti toinen tuleminen (fruittaus) on alkamassa.
Jos sieni on numero yksi, niin siitake on jotain ensimmäisen adventtikynttilän kaltaista. Tuo yksilösieni aloittaa nyt sieniadventin. Tosin valkoisena pompannappina tunnettu, ja valtavan yleinen herkkusieni, olisi toinen ehdokas adventin puheenaiheeksi. Joulumarkkinoiden massaherkku. Paitsi, että minä en ole kasvattanut herkkusieniä, enkä kasvata, koska paremman makuisia löytyy luonnosta.
Siitake tulee ensimmäisenä mieleen. Muistan, kuinka porasimme koivupölleihin reikiä, joihin tungimme siitakepitoista sahajauhoa. Siitä on yli viisi vuotta, olimme saaneet säkillisen sahajauhoa johon siitake oli levinnyt. Pöllit unohdettiin kuusen varjoon kolmeksi vuodeksi, vasta sitten ensimmäiset yksilöt putkahtivat rungoista.
Näin siitake on numero yksi, ja niistä jokainen on yksilö. Kukin näyttää työntyvän puun kuoren alta yksin ja muista tietämättä. Tosiasiassa kyse on rihmastosta, yhdestä pöllin kokoisesta oliosta. Se puolestaan syntyi puun sisälle lukuisista ymppäyksistä, joita olimme tehneet.
Emme tienneet, että siellä levisi ilosanoma.
Sitä, kun rihmasto löytää toisen ja liittyy kolmanteen, on kuvattu yhdyntänä, siitakkeen erittäminä feromoneina, ilon hetkinä, jotka meidän tietämättämme täyttävät pöllin.
Sen sijaan, että rajautuisin kristilliseen adventtiin, aavistelen suurempa saapumisen ja leviämisen tapahtumaa. Luin sienirihmastojen feromoneista Merlin Sheldraken tutkimuspohjaisesta teoksesta Entangled Life, how fungi make our Worlds, change our minds& shape our Cultures.
Hän ei puhu avaruudesta tulleesta sienestä, joka tartutettiin ristinpuuhun, ja inkuloitiin niin julmasti verellä? Jesu sieni. Kyseessä oli vain tarina, jossa sanottiin, että ainoa täysin puhdas materiaali ympättäväksi – eli neitseellinen syntymä – on totta, vaikka yleisempää kuin luultiin.
Minua kiinnostaa tavallinen siitake, joka levisi täysin toisessa kulttuurissa, ja vailla metafysiikkaa, ihan vaan ruokasienenä.
Jouluisia kuvia herättämään kiinnostustanne. Sieniä olisi myytävänä! Tosin ei nyt, vaan muutaman vuoden päästä. Koska rihmasto on hukassa – tosiaan olen kadottanut siitakerihmastoni.
Näinä päivinä oli käynyt niin kuin varoitettiin: materiaaleihini levisi epäpuhtaus. Epäilen omaa kättäni, ja siinä oikean käden keskisormi on numero yksi, ja epäilytävältä näyttää kynnenalus, josta epäpuhtaus helposti lähtee. Ja rihmastot hävisivät.
Mutta kunhan löydän yhdenkin rihmaston pätkän, ryhdyn töihin. Alan valmistella siitakkeen tulemista, tulen laajentamaan sitä voimaperäisesti. Ja kun kevät koittaa, käsillä on oleva runsaat aineistot ympättävänä varsin suureen määrään koivunpöllejä, Haarajärven maille unohdettavaksi.
Joskus maailman ainoa öinen valo oli palavat tulet. Ja siellä missä vainajat odottavat, ei ole sähköä. ja ainoa valo on palavaa ainetta. Silloin he hakeutuvat hetkeksi tulien lähettyville, mutta pysyttelevät pimeässä, mutta ihmiskasvot näyttävät pääkalloilta nuotion loimussa. Ne valmistavat eläviä kasvoja kohtaamaan ne kasvot, jotka ovat poissa. Näistä kokkotulista kirjoitti Thomas Hardy 1870-luvulla.
Pyhäinpäivä, vainajien päivän kynttilämeret muistuttavat ajasta ennen sähkövaloa, silloin kuolemanpimeä oli vahva ja voimissaan.
Öisiltä nummilta, kuvattuna englantilaisissa 1800-luvun romaaneissa, voi löytää Emily Bronten Humisevasta harjusta tuttua tulenkajoa ja pimeää. Thomas Hardyn Paluu nummelle -romaanissa on klassiseksi tullut 1870-luvulle sijoittuva ympäristökuvaus luonnontilaisista nummista villiponeineen.
Romaanin alussa on marraskuun viidenteen päivään sijoittuva kuvaus öisistä kokkotulista nummilla. Gay Fawkes Night, nykyään ilotulitteiden mutta aiemmin kokkotulien yö, jossa juhlitaan 5. marraskuuta 1605 torjuttua vallankaappausta. Hardyn romaanin 5 luku ”Maan tapa” sijoittuu tähän rituaaliin, koska silloin nummialue on kuin sykkivä tähtitaivas merkkitulineen – huimasti laajempi kuin nykyiset pyhäinpäivän kynttilämeret. Ja, kuten Hardyn kuvauksesta voi aavistaa: ei se tuli, vaan sitäkin huimempi pimeys.
1870-luvun marraskuinen pimeys, sen laajuus ja pelottavuus on jotain nyt kadonnutta, johon Hardy johdattaa lukijan. Hän muistuttaa, että marraskuiset kokkotulet ovat vanhempaa perua kuin kuningaskunta, kokkoja on poltettu samoilla paikoilla jo druidien aikaan.
Kuvaus alkaa hämärän laskeutuessa nummille, näyttää kuin mustat ja korkeat pensaat liikahtelisivat. Elokuvamaisessa kohtauksessa ne näyttävät liikkuvilta heinäseipäiltä, jotka keikautetaan kevyesti maahan; ihmishahmot keräävät ne kokoksi; tulenlieskat välähtävät, ja kuiva risukokko sähähtää palamaan.
”Tulen sytyttäminen on ihmisen vaistomainen, vastustava ele silloin, kun talven tulo kumisee kautta koko luonnon. Se kertoo prometheolaisesta kapinasta sitä väistämätöntä tosiasiaa vastaan, että tulossa oleva talvi lupaa pahoja aikoja, kylmyyttä ja pimeyttä, kurjuutta ja kuolemaa. Musta kaaos saapuu…”
Tulen liekit ja varjojen kuvioinnit ihmisten kasvoilla muuttaa heidät joksikin toisiksi, samalla sekä dramaattisiksi ilmehtijöiksi ja olennoiksi vailla persoonaa:
”Varjoisat silmäkuopat, jotka olivat syvät kuin pääkallossa, muuttuivat äkkiä onteloiksi; kuopallaan olevat posket näyttivät luolan seiniltä jotka kiilsivät, rypyt korostuivat rotkoiksi ja sitten valonleimahdus hävitti ne kokonaan… silmämunat hohtivat kuin pienet lyhdyt.”
Sitten kuvaus siirtyy vanhaan ukkoon, joka aluksi oli pelkkää nenää ja leukaa, sitten tulenkajo näytti nuorentavan häntä. Ukon olemukseen valui tyytyväisyyttä, hän nousi ja alkoi tanssia eloisasti tulen ympärillä.
”Hän alkoi myös laulaa, mutta ääni oli hyvin vanha, kuin savutornissa pörräävän kimalaisen ääni.”
Sitten muutkin tulilla olijat juorusivat ja laulelivat aikansa, ja kun tulet hiipuivat, oli aika lähteä ja vaeltaa pilkkopimeässä kohti laaksoa ja koteja. Pimeässä vaeltamisen lyhyt luonnehdinta – kokemus joka on kadonnut, koska pimeässä ei liikuta – että pimeässä käveltäessä ei liike tunnu:
”Alas, alaspäin he kulkivat, ja vieläkin alemmas – tuntui siltä, kuin jokainen askel, minkä he laskeutuivat, olisi tehnyt tyhjäksi heidän etenemisensä.”
Kuvaus murheen laaksoon laskeutumisesta saa tästä yksityiskohdasta – pimeässä kävelemiseen liittyvästä tuntemuksesta – viittauksen turhaan ponnistelun.
Nämä nummella kulkijat ovat kuitenkin jaloistaan erittäin tottuneita, he osaavat liikkua pimeässä. Heidän jalkansa tunnistavat sieltä pienetkin kinttupolut, sellaisetkin joita tottumaton ei tunnistaisi edes päivällä. Tuskin ne olivat edes polkuja, koska ulkopuoliset eivät tunnistaisi niitä.
”Nummen vakituisten asukkaiden ei ollut vaikea löytää niitä yölläkään. Näiden reittien seuraaminen pimeässä – jolloin ei ollut valoa edes tien havaitsemiseen – perustui siihen, että jalat olivat oppineet aistimaan ne. Se johtui vuosikausien kokemuksesta, öisestä kulkemisesta nummimaastossa. Sellainen kulkija pystyi havaitsemaan eron koskemattoman heinikon ja hiemankin tallatun reitin välillä.”
Hardyn romaanissa marraskuinen kokkotulien yö huipentuu romanttiseen hahmoon, joka tulee kokon hiillokselle vasta muiden poistuttua.
”Nainen kiipesi kummun huipulle, missä riutuvan nuotion punaiset hiilet tervehtivät häntä kuin elävät silmät manalle menneen päivän ruumiissa.”
Tällainen vertauskuvasto voisi toki olla pelkkää kuvitusta, mutta elävien ja kuolleiden kohtaamisen kannalta se voi kertoa jostain muusta, mikä alkaa sitten kun tulet ovat hiipuneet, väki poistunut – ja paikalle tulee vielä yksi elollinen, jolla ei pitäisi olla mitään asiaa näille hiilloksille.
Thomas Hardy: The Return to the Native (1878), suom Paluu nummelle (Harry Forsblom, 1968), kirjoittajan mukailema suomennos.
Porkkana on niin tavallinen, liian tuttu ja niin itsestään selvä. Siksi katselen maalaisdokumentteja Uzbekistanista, maailman vanhimman porkkanakulttuurin viljelysmailta. Etsin sieltä jotain, mikä horjuttaisi tätä porkkanan arkisuutta.
Ihmellistä on jo se, että porkkanalla on Uzbekistanissa neljä satokautta vuodessa. Odotan löytäväni dokumenttifilmeistä oikean aropellon porkkanan, joka polveutuu suoraan alkuporkkanasta.
Katselen You Tube -dokkareista Uzbekkeja nostamassa porkkanan myöhäissatoa entisillä kolhooseilla. Talkoot vaikuttavat olevan siellä yhä voimissaan. Säätila näyttää tutun syksyiseltä. Kuluneissa, mutta lämpimissä takeissaan ja päähineissään he puurtavat, kylän vanhemmat naiset sekä nuorukaiset. Porkkanat naatteineen ovat rivissä, maata myllätään, kuvasta välittyy jopa happamanmakea syksyn tuoksu.
Uzbekistanissa porkkanoita käytetään enemmän kuin Euroopassa. Keltaiset porkkanat ovat olennainen osa Uzbekistanin kuuluisinta ruokaa, plovia. Keltainen porkkalajike on erityisen makea, se antaa ploville ominaisen maun.
Porkkana on Uzbekkien jokapäiväistä ruokaa. Sikäläisiä elinkustannuksia laskettaessa porkkanan hinta kertoo paljon. Ns. plov -indeksi mittaa kansalaisten ruokakuluja.
Aiemmin niin turvallinen porkkana ja sen vakaa hinta merkitsi kohtuullisia aikoja. Nyt on toisin: sotiva ja uhitteleva Venäjä on nostanut hintoja ja horjuttanut turvallisuutta: jokainen Uzbekistanin asukas kärsii arviolta 1000 dollaria vuodessa Venäjän takia.
Uzbekistanin valtavalle maataloudelle elintärkeä vesi tulee Kirgisiassa ja Tadžikistanissa virtaavista joista. Aiemmin nuo joet ovat tarjonneet vettä luotettavasti ja tasaisesti, nyttemmin tulvimisen ja kuivumisen vaihtelut tuovat ongelmia.
Muutosta on myös säätiloissa. Ne ovat olleet hyvin epävakaisia: yllättävät hallat ja raemyrskyt keväällä 2021 toivat katovuoden. Porkkanan hinta loikkasi jopa 25% kalliimmaksi. Tuon vuoden kesä oli poikkeuksellisen kuuma: pienikokoinen porkkana selvisi stressistä paremmin kuin isoksi ehtinyt – suurten porkkanoiden kerrotaan paikoin paistuneen kuumassa maassa niin, että lopulta ne pehmenivät kypsiksi.
Tashkentin seudulla olevaa maatilaa pitävä Mukhtor Gazatov kertoo AFPn haastattelussa porkkanan viljelystä. Hän viljelee kultaista keltaista, ja sillä olisi hyvä menekki Tashkentin torilla. Vuoden 2021 heikon sadon takia hänen tulonsa ovat pienentyneet. Toisaalta hinta on noussut huimasti, ja ostajat valittavat .
Kesäkuun 2021 hellekautena lämpötila nousi jopa + 40 asteeseen, ja se tuhosi porkkanaa:
– Kun sää on näin kuumaa, osa porkkanoista paistuu maassa.
Viljelijä Kazatov kertoo, että kevään jyrkät säänvaihtelut ja hallat viivästyttivät porkkanan kasvua ja aiheuttivat halkeamia juuriin. Hän pelkää, että säätilojen heilahtelu tulee olemaan suurin ongelma myös tulevaisuudessa,
Edellisvuoden sato jäi huonoksi, kun taas vuoden 2022 poikkeuksellisen hyvän kevään myötä puolestaan varhaisporkkana oli hyvälaatuista ja edullista. Kuluvana vuonna porkkanasadosta uskotaan tulevan mainio.
Uzbekkien maalaiselämää kuvaavassa dokumentissa aiheena ovat talkoot porkkanapellolla. Ehkä hehtaarin kokoinen pelto on tasaisella arolla, siitä kootaan juurekset kyläläisille sekä karjalle. Työhön osallistuvat etupäässä naiset sekä pojat, yhden vanhemman miehen huomaan ajavan kuorma-autoa, ja hakevan porkkanat.
Yleensä pojat auttavat mummoja. Nuorukainen käyttää lapiota, irrottaa porkkanoita, niin että mummo voi naateista vetäen koota niput, ja laittaa ne riviin. Samanlaisia työpareja näyttää ahertavat eri puolilla porkkanapeltoa: poikia ja mummoja.
Kun kuormuri peruuttaa peltoa pitkin paikalle, pojat ryntäävät keräämään porkkanat riveistä. Siinä näytetään voimaa ja nopeutta, pojat vilkuilevat kameraan, kokoavat niin suuria sylyksiä kuin jaksavat, ryntäävät kuormurin luo ja reuhtovat porkkanat lavalle.
Porkkaoiden laatu näyttää vaihtelevan, ne eivät ole tasamittaisia kuten meidän markettiporkkanamme. Niissä näkyy myös haaroja ja sivujuuria. Pienet ja huonot lajitellaan näemmä eläimille.
Uzbekistan on tunnettu kultaisesta porkkanastaan, sitä sanotaan maailman parhaaksi. Puolet kyläläisten porkkanapellosta on keltaista laatua, puolet oranssia. Kultainen porkkana näyttää olevan lujemmin maassa kiinni kuin kartiomainen oranssi. Kultainen ei suippene, vaan asettuu maahan kuin paalu. Katselen tarkasti. Tuoko on sitä porkkanaa, mistä puhutaan ikivanhan geeniperimän huipentumana. Se on täysin eri kuin Euroopasta maailmalle levinneen oranssin porkkanan perimä.
Nyttemmin Uzbekistanin kultainen on todettu erittäin kestäväksi lajiksi. Se on porkkana, joka sietää muuttuvia sääoloja. Sen sanotaan olevan sitkeä sekä helteillä, että kolealla säällä. Se kestää tauteja. Tämän lisäksi kultaista keltaista pidetään erityisen terveellisenä, lähes yhtä hyvänä kuin villiporkkanana, mutta parempana maultaan.
Yritin tilata Uzbekistanin kultaista harvinaisten siementen kaupasta Saksasta, mutta ne ovat loppuneet. Olen huomannut, että nyt kun moniväristä sateenkaarikirjon porkkanapusseja myydään kotipuutarhureille, niin kyseessä on usein hybridit. Tutun, makean ja rapean oranssin ominaisuuksiin täydennetään muita värejä. Näin on myös tehty monissa vokkivihannespusseissa: ne ovat värikkäitä, mutta suurimmalta osaltaan eriväristä porkkanaa.
Toisaalta olen hämmentynyt, myös siitä, että Virosta löytämääni uzbekistanilaista keltaista ja pyöreäpäistä kutsuttiin rehuporkkanaksi. Sitä suositeltiin erityisesti kaneille.
Tämä ”kultaiseksi porkkanaksi” kutsuttu maatiaislajike on jalostunut viljelijän ja porkkanan yhteistyön myötä. Kylväjä on tehnyt ehdotuksensa, mitkä porkkanat pääsevät jatkoon ja siementämään uusia jälkeläisiä. Varsinainen kehitys on tapahtunut kuitenkin porkkanoissa, niiden kukkien pölyttyessä ja sekoittuessa toista perimää kantavien porkkanankukkien sekä joskus sekoittuen myös villiporkkanoiden siitepölyyn.
Juuri näin uzbekki -maatiaisiin on kertynyt monipuolisuutta verrattuna laboratorioissa jalostettuihin hybrideihin. Miksi siis kylväisin enää nantesia, jos löydän jostain kulteista keltaista ?
Maaseutudokumentissa kylän mummo näyttää tekevän porkkanamehua talkoiden jälkeen. Hän raastaa keltaisia ja oransseja porkkanoita, sekoittaa raasteen, ja puristaa siitä porkkanamehun. En tiedä miksi, ehkä keltainen tuo lisää makeaa oranssiin.
Kokonainen porkkananippu maasta irrotettuna, välittömästi ylös taivaalle nostettuna – tämä ele on uskonnollinen. Valokuvan mies pitää juuri maasta nostettua nippua kaksin käsin ylhäällä kuin vastasyntynyttä. Lähikuvassa näkyvät multaiset ja karheat työmiehen kädet.
Kuvassa on ele ja kiitos, joka esitetään taivaalle, säälle, lämmölle ja sateelle. Mutta tämän kiitoksen voisi myös esittää suoraan maalle, silloin se olisi toisenlainen.
Taivaalle annettu porkkana ei lisäänny, se on irrotettu maasta kesken kaiken, ennen kukkaa ja siementä. Jos edes yksi porkkana noista taivaalle kohotetuista työnnetään takaisin maahan, niin myöhemminkin saadaan porkkanoita. Viisas ei uhraa kaikkein parasta Jumalalleen, vaan maalle – jo geeniperimänkin vuoksi.
Katsoin videota porkkanannostosta Afganistanissa, ja jossain sielläpäin porkkanan sanotaan eriytyneen villijuureksesta. Katsoin kuinka naiset kantoivat kasasta porkkanoita pestäväksi, sitten huomasin että joukosta oli laitettu muutamia porkkanoita sivuun ja tuonnetty multakasan laelle. Ymmärsin, että siinä ovat uudelleen istutettavat, siemenporkkanat.
Onko se porkkanan jalostusta, kuin maukkaimmat, suurimmat juuret valikoutuivat edelleen viljeltäväksi? Osittain kyllä. Juuri noilla Afganistanin seuduilla olevat porkkanalajit tiedetään geeniperimältään runsaimpana. Juuri tällaisen siemanporkkanan sivuun laittamisen ansiosta, tällaisen hitaan jalostuksen myötä porkkanan perimä on moniouolistunut.
Toisaalta, ”siemenporkkana” ei ole ihmisen tekemä, vaan valitsema. Vuorovaikutus ihmsen ja porkkanan välillä, jossa porkkanan tarjoamista juurista ihminen tekee valintansa. Mutta koska prosessit ovat hitaita, voisi kuvitella että samalla porkkana on itsepintaisesti parin tuhannen vuoden aikana kehittänyt ihmisen makua.
Tosin yksipuolisen jalostuksen ja monokulttuurin vuoksi vallalla on makea,oranssi perimältään köyhtynyt porkkanalajisto. Se miten porkkana olikaan opettanut ihmisille hieman kitkerämpiä, karotiinisempia ja luteiinisempia makuja, se on pyyhkäsity sivuun lyhyessä ajassa.
Porkkanaa nostaessani ajattelen mielelläni, että nämä liikkeet ja käden tuntuma vetäessä, heiluttaessa, kuin hammasta irrottaessa on jotain porkkanan meille opettamaa. Tosin samalla porkkana on suostunut muovautumaan yhdeksi kartiomaisekasi juureksi. Hajajuurinen, raivokkaasti maasta kiinni pitävä juuripehko on muuttunut esiin kaivettavasta maasta vedettäväsi.
Vaikka itse nostankin porkkanat maasta talikolla, olen huomannut, että hiekkaisissa ja multaisissa kohdissa nostan niitä käsin. Ehkä tuossa eleessä on jotain universaalia, tietysti kulttuurin ja maaperän erot näkyvät myös tavassa kuinka juures vederään maasta. On erilaista irrottaa porkkanaa hiekkaisen maan Keski-Aasiassa kuin märän mullan Euroopassa, ja sitten tämä meikäläinen, varovainen irrotus raskaasta moreenimaisesta maasta.
Syksy, runsauden sarvi tuuttaa satoa. Jumalatar Cornucopia on taas tehnyt ihmetekonsa: murtanut pässin sarven ja katso, sarvesta tulee loppumaton virta vihannesta, hedelmää, sientä, papua, marjaa ja pähkinää.
Aivan kuin kasvimaa olisi kopiokone: kylvän papuja ja syksyllä huomaan jokaisen pavun monistuneen viisikymmenkertaiseksi. Mutta cornucopia ei ole kopiokone, jossa syötetään originaali laitteeseen ja maksetaan monistettavan lukumäärän mukaan. Luonto ei rahasta, se jakaa runsaudestaan: jokainen siemen on kopiokone, originaali ja jäljennös samassa.
Tosin agribisnes on vauhdilla menossa siihen suuntaan, jossa suurfirmoilla on hallussaan omat originaaliporkkanansa, omat kurkkunsa ja tomaattinsa. Niistä kylväjä saa vain kerran käytettäviä kopioita.
Kasvimaiden kylväjät tietävät, että siemenpusseissa yleistynyt merkintä F1 tarkoittaa sitä, että siemen on hybridi, jonka ominaisuudet eivät periydy. Tällaisesta tomaatista otettu siemen ei ole sama kuin emokasvissaan, vaan sen heikkoa sekundaa.
Toistaiseksi kyse on vain pelloista ja kasvimaista, mutta metsänjalostus etenee kammottavin harppauksin. Metsäplantaaseilla nousee jo hämmästyttävän nopeakasvuista kuusta. Ovatkohan niistä levinneet siemenet yhtä tehokkaita ?
Vallitsevana periaatteena ei saa olla se, että siemenet on ostettava aina uudestaan firmalta. Tosin se ei harrastelijaa haittaa, koska keväisestä siemenpussien ostamisesta on tehty elämys. Viljelijöillä on vaikeampaa, he voivat syyllistyä piratismiin, jos käyttävät siemenenä edellisen syksyn perunoita.
Kerrotaan, että joissain perunoissa on jo copyright merkintä. Ainakin maailmanjätti Monsanton geeninikkarit ovat kirjoneet sellaisen perunalajikkeeseensa. Perunapiraatit saavat sakkoja, jos muulta kuin sopimusviljelijältä löytyy perunan geeneistä Monsanton tunniste
Yltäkylläisyys kuuluu kaikille, siksi Cornucopia -jumalatar suosii piratismia ja monistamisen vapautta. Metsän puilla on copyright siemeniinsä, ja merten kaloilla kutuunsa.
