Yökävelyn alku

Koko sen kylmän päivän ajan pysyi lakeudelle levittäytynyt maaseutu seisahtaneena, pysähtyneenä. Viisi astetta jäätymispisteen alapuolella, maa pieksettynä. Pilvet pidättivät lunta joka ei satanut. Lähiöiden koulut oli suljettu, ihmiset kotiin jääneinä, jalkakäytävät liukkaina, ja tiet mustaa jäätä. Aurinko kuljetti ohutta paperia taivaan yli. Sitten, juuri ennen pimeää lumi tuli – sitä putosi viisi tuntia taukoamatta, sitä kertyi nelisen senttiä tunnissa.

Olin pöytäni ääressä sen illan, yritin työskennellä, sään takia levottomana pysähtelin, seisoskelin, katselin ulos ikkunasta. Katuvalo avasi keltaisen kiilan, jonka läpi lumi laskeutui, lihavat hiutaleet kookkaita kuin hehkuvat hiilet.

Kahdeksan aikoihin lumisade hellitti. Tuntia myöhemmin lähdin kävelylle, termospullossa lämmintä punaviiniä. Kävelin pari kilometria pitkin pimeää syrjäistä tietä missä lumi oli puhdasta ja vailla jälkiä. Asutus harveni.  Jossain verhot syrjässä ikkunoista, perheillat menossa, tv-vastaanotinten välke ja vellonta. Kylmä tunkeutui kuin piuha syvälle nenääni. Tähtien joukko, kuu valeli kaiken hopeallaan.

Aurora borealis

Istahdimme ystävien kanssa lumeen odottamaan, pahvialustat allamme, sitten joku osoitti taivasta. Ohut valoraita oli ilmestynyt järven ylle. Minua huimasi. Se oli aluksi tuskin näkyvä, välkkyvä käärme, joka heräili; pian se alkoi kasvaa ja liikkua. Ensin nauha venyi horisontissa, sitten molemmat päät haihtuivat näkyvistä ja keskeltä nousi juova, joka jakoi taivaan kahteen osaan. Valo huojui voimaa uhkuen keskitaivaalla, sen sävy vaiheli sinisen ja vihreän välillä. Ilmiö toi mieleeni madon, joka hitaasti venyen ja kiemurrellen eteni maaperässä. 

Kun nauha laajeni, se näytti kokoavan itseensä ilmakehän hehkun. Se heijasti turkooseja meren sävyjä; limenvihreää sammalta, sähkönsinistä kobolttia, merisimpukan helmiäistä. Tällä hetkellä koko universumi näytti lipuvan ohitseni, aivan kuin olisin ollut keskellä isoa kaasupolttimoa, jonka reunoilta liekit nousivat ylleni.

Tietää, aavistaa

Siipien suhinasta aavistan, että isoja lintuja lentää hitaasti ylitseni. Kuulen siipien rytmikkään liikkeen,  ei ole vielä täysin pimeää, silti en erota niitä mustalta taivaalta. Joutsenet töräyttävät toisilleen, ja ymmärrän, että niitä on kaksi. Olen tullut mökistä ulos ja astelen nurmikolla, en näe edes jalkojani, mutta järven takana kajastaa vielä hetken.

Kokemus öisellä metsäpolulla

Astuimme polulle, joka veisi pimeän metsän läpi. Oli sen verran valoa, että puitten ääriviivat näkyivät, ja kuitenkin niin pimeää ettemme erottaneet mitä puita ne olivat. Ne muodostivat hahmoja, joista emme pitäneet. Noita vääntyneitä, kurkottavia ja kiinni tarttuvia – kauhukertomuksista tuttuja – jotka herättivät meissä alkukantaista pelkoa, niin että huomaamatta kehomme jännittyivät, ja harhaiset kuvat saivat meidät aavistelemaan sitä jotain, mikä meitä ympäröi.

Kuinka saada pirulta omansa takaisin ?

Pirulta ei koskaan saa takaisin sitä, mitä se kerran on ottanut. Kerrotaan, että silti eräs isoisä oli onnistunut – tämä tapahtui kammottavan pimeänä yönä, kaukana Ukrainassa. Hän käytti neuvottelupöydissä kultakolikoita, ristinmerkkejä, siunauksia, kortilla huijaamista, tarmokasta uhkailua sekä nyrkin paukutusta niin, että onnistui.

Tiedetään, että Ukrainan presidentti, Vlododymyr Zelenskyi  on luvannut neuvottelevansa  ”vaikka itse pirun kanssa” että rauha saataisiin. Sopiva neuvotteluyö on käsillä. Kannattaa siis lukea kuinka Nikolai Gogol, tuo ukrainalainen kasakkasuvun vesa, kuvasi sitä, miten isoisä voitti pirulta takaisin sen, mitä tämä varasti.

Nuoren Gogolin tarinakokoelma Dikankan iltoja (1831, suom. 1972) sisältää kuvauksen pirujen ja noitien neuvottelutaktiikoista. Tanssivia piruja ja hiilihangolla lentäviä noitia riittää ukrainalaisessa tarinaperinteessä; syysöisin ne ovat juhlineet jotain, mistä meillä ei ole tietoakaan.

Tärkeässä osassa tarinaa ovat kapakan isännän ohjeet siitä, miten pirun pakeille päästään:

”Kuuntele siis! Kapakan takaa tie kääntyy oikealle ja jatkuu siitä metsään. Ole valmiina matkaan heti hämärän laskeuduttua. Metsässä asuu mustalaisia, ja he tulevat ulos koloistaan takomaan vasaroillaan vain öisin, kun noidat ratsastavat hiilihangoillaan halki ilman. Sinun ei tarvitse lainkaan välittää siitä, mitä he todella tekevät. Kuulet metsässä kulkiessasi kovaa moukareitten pauketta; mutta älä kulje siihen suuntaan, mistä pauke kuuluu, edessäsi näet vääristyneen puun, jonka vierestä lähtee kapea polku, ja tämä on se tie… vasta kun tulet pienelle purolle, saat pysähtyä. Sieltä löydät myös sen, mitä tarvitset, mutta älä unohda ennen lähtöäsi täyttää taskujasi sillä, mitä niissä pitääkin olla, sinähän käsität, että Pirut rakastavat kilisevää yhtä paljon kuin ihmisetkin. (150-151.)”

Isoisä, jonka kerrotaan olevan niin peloton, että on tempaisut sutta hännästä ja heittänyt sen pois tieltään, joutui nyt kylmien väristysten valtaan, kun astui pimeään metsään.  Sillä kohta metsässä alkoivat moukarit paukuttaa rautaa niin, että korvissa soi.

Ensimmäinen neuvottelupaikka löytyi öisen nuorion ääreltä. Mutta kuten protokollaan kuuluu, ylemmät pirut ja viskaalit eivät olleet paikalla. Hiipuvan nuotion äärellä istuu mykkänä jurottavia rumiluksia, kadonneesta lakista ei päästä edes puhumaan. Ei niistä ole juttelijoiksi, mutta kourallinen kilisevää avaa isoisälle helvetin portit. Siellä musiikki pauhaa ja tanssit olvat hurjimmillaan:

”Mitä hirviöitä! Irvinaama irvinaaman vieressä. Semmoinen kasa noitia kuin lumihiutaleita jouluna – ja pyhätamineissaan maalattuna kuin markkinahuorat, ja jokainen, jokainen niistä tanssi trepakkia kuin vimmattu. Ilmoille leijui valtava pölypilvi! Niiden naamojen pelkkä katseleminenkin säikytti kunnon kristityn puolikuolleeksi. Isoisää alkoi kumminkin naurattaa, kun hän katseli, miten pirut hypähtelivät tanssiaskelin hännät heiluen noitien edessä; ja kuinka soittajat löivät nyrkeillään poskiinsa niin kuin rumpuihin ja puhalsivat nenäänsä niin kuin metsästystorveen. Heti kun tuo joukko oli huomannut sankarin, se ryntäsi hänen luokseen. Siankärsiä, koirankuonoja, pukinnamoja, kurjennokkia, hevosenturpia – kaikkia niitä tungeksi hänen luokseen ja jokainen halusi antaa tervetuliaismuiskun.” (153)

Niinpä seksiäkin oli tarjolla, niin että neuvottelija saataisiin kunnolla jallitetuksi. Isoisä käy kuitenkin ruokapöytään, ottaa lähes talikon kokoisen haarukan ja yrittää ahmia herkkuja. Mutta aina kun hän on haukkaamassa, joku toinen kita haukkaa ensin. Monista yrityksistä huolimatta hän ei onnistu saamaan mitään suuhunsa.

Tästäkös isoisä kimpaantuu ja uhkaa toimia, kuten ”kristityn kasakan” tulee – eli vääntää joka pirulta niskat nurin.  Pirut vain irvistelivät, kunnes noidista kaunein haastoi hänet pelaamaan korttia.  Jos isoisä voittaa yhdenkin erän kolmesta, hän saa lakkinsa, jos ei, niin hänellä ei ole paluuta ihmisten ilmoille.

Ja kuten neuvotteluissa yleensä käy, ratkaisu on yhden kortin varassa. Puolihuolimattomasti ja salaa isoisä tekee ristin merkin viimeiselle kortilleen, ja seiska muuttuu valtiksi, jolla hän voittaa lakkinsa takaisin, sekä nopean ratsun. Sillä hän kiitää ilmassa, mutta maata hipoen kotiin asti.

”Hän lensi ylikantojen ja mutavallien päistikkaa rotkoon ja tömähti sen pohjalle niin kovasti, että sielu melkein irtaantui hänen ruumiistaan. Jälkeenpäin hän ei voinut muistaa, mitä hänelle sillä hetkellä tapahtui, toivuttuaan hieman hän katsoi ympärilleen, aamu oli jo valjennut, edessä oli tuttuja maisemia: hän makasi mökkinsä katolla.” (157 – 158)

 Lakki oli onneksi tallella, sekä lakkiin kätketty viesti josta isoisä ei ollut kertonut kenellekään, viimein hän toimitti tämän kirjeen keisarinnalle.

Kuva: Punainen metsä yöllä, Chernobylin lähellä.
https://theprimarychronicle.com/nuclear-waste-and-forest-fires/

Omppumehussa on syksyn merkit, eli pilaantuminen.

*Syksyn omenasadosta, Huvitusta ja Vuokkoa, hieman käynyttä ja hiilihappoista.
* Parveke, Alajärven Levijoella
* Muistiinpanoja Michael Pollanin Toinen luonto (suom 2018), sen luvusta ”Sadonkorjuu”.

Syksy, kun runsaat ja ylenpalttiset sadot kukoistavat, ne eivät välitä kuolemasta ja mailleen menevästä kasvullisuudesta.

On vain päivien kysymys, milloin ensimmäinen halla iskee. Se ennenaikainen pakkasyö, josta minäkin selviän jos muistan peitellä kurkut. Tavallisesti tätä ennenaikaista hallaa seuraa taas lämmin jakso, ja syksy jatkuu aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Paitsi jos vetelät ovat päässeet jo puutarhaan: herkimmät siellä ovat silloin mustanpuhuvia ja lysähtäneet kasaan.

Sadonkorjuujuhlat – nykyään niitä pitävät pääasiassa tilhet ja rastaat. Ne pitävät pihlajia ja marjapensaita pitopöytinään, höpöttävät ja pulputtavat loputtomasti. Kaikille riittää, mitään reviiriääntelyä ei lintujen metakasta erotu. En usko, että linnut edes syövät marjoja; pikemminkin ne heittelevät niitä, sotkevat ja mekastavat. Niinhän tekivät myös ihmiset, elivät syksyisin kuin viimeistä päivää; sotkivat elintarvikkeita minkä ehtivät, niin että suuri osa väestä kuoli puutteeseen talvella. No, ehkä tilhet ja rastaatkin jemmaavat muutaman marjan talven varalle, mutta eihän se mitään auta.

Olen samaa mieltä, syksy on käyneitten marjojen ja omppujen juhla. Enkä minäkkän piittaa, vaikka omenmehussa on etikkainen vivahde. Tästä kymmenen litran panoksesta ei tule omenasiideriä, etikka valtaa sen ja kuukauden sisällä juoma on pilalla.



Mummun mehu

*Tuoremehu mustaherukasta, ei lisättyä sokeria.
*Maaperä: Pynttärinniemi, niukasti multainen, hieman savinen.
* Verantatoimisto aamuvalossa
*Kirjoitustöitä aiheesta kirjoittaminen, digiaika ja lukuhaluttomuus
*Mehu laimennetaan vain lorauksella vettä. Viisi tähteä.

Miksi juoman nimi on mummon mehu, vaikka se ei ole vanhanaikaista mehumaijalla kiehutettua eikä höyrytettyä mustaviinimarjamehua ? Tämä on lapsiaan ja lapsenlapsiaan kuuntelevan mummun mehua, nykyajan tarpeiden mukaista.

Mummo on tarkalla silmällään havainnoinut mehulaseja: aromien takia hän on siirtynyt kylmäpuristukseen ja pastorointiin, omista mieltymyksistään huolimatta hän on luopunut lähes täysin sokerista. Toki vain aurinkoisten kesien jälkeen, kun herukat ovat muutenkin makeita. Koleat kesät vaativat yhä syksyllä sokeria.

Mummunmehu on äitini, vasta vanhoilla päivillään saavuttaman kukoistuksen juoma. Nuorena vaimona hänellä ei ollut omia marjapensaita, maaperä oli liian savista ja raakaa. Hän sai poimia, vieraista pensaista mitä muilta jäi, ja mitä isolta työmäärältään sunnuntaisin ehti.

Nyt pensaita on liikaakin, ja pakastimissa odottava marjamäärä lähenee 200 litran panosta. Herukat on poimittu vasta kun ne ovat paisuneet suuriksi ja ovat raskaimmillaan sekä tippumaisillaan. Ne on siirretty pakastimeen odottamaan syyskuista mehustamolla käyntiä. Sieltä ne kannetaan kellarin hyllyihin odottamaan vierailijoita, lapsia ja lapsenlapsia jotka voivat käydessään ottaa mehupulloja mukaansa.



Mustikkanektari

Kuukauden kypsyttyään, mustikkanektarini osoittautui hyväksi työjuomaksi. Kirjoittajan maratoonlle sopiva juoma. Kun uudet ideat tulee pitää loitolla, mustikka antaa sitkeyttä ja parantaa näkökykyä.

Nektari myös maistui omaperäiseltä, siinä ei ollut kaupan mustikkamehun makua, ei myöskään marjakeittimellä höyrytetyn ja sokerilla maustetun pullomehun nostalgiaa. Sen maku poikkesi myös mustikkapirtelön tuoreesta marjaisuudesta. Jostain syystä tässä nektariksi kutsumassani on vahvempi mustikkaisuus kuin missään muussa – sekä ihan totta, tanniinisuus.

Keräsin mustikat elokuun puolivälissä. Kellosalon tukkitien vieressä männikkö oli harvennettu ja mustikka oli saanut kunnolla valoa. Paikoitellen pölytyskin oli onnistunut, ja mättäät sinersivät. Linnut olivat siellä nauttineet terveellisiä marjoja, ja jäljistä päätellen myös hirvet. Nyt mustikat olivat jo hieman yliaikaisia, marjojen maussa tuntui jo pientä vetisyyttä.

Nektari maustui sammiossa kuukauden verran, nyt lapposin sen niin että pohjalle jäi vain musta mäski. Lisäsin hieman sitruunamehua sekä hunajaa. Uskon, että niitten ansiosta maku irtosi nesteeseen yllättävän hyvin. Kun maistoin mäskiä siinä ei ollut enää makua, kaikki oli nesteessä. Jotain hyötyä on siis ollut vanhoista kotiviinin tekemisen keinoista, se ei koskaan oikein onnistunut, ehkä alkoholi ei vain sovi minulle. Siis alkoholin tekeminen, muuten passaa kyllä. Nektari kypsyi mukavasti, ehkä mustikasta tulleiden luonnonhiivojen ansiosta. Tosin maku oli nyt taipunut hieman marja-aronian suuntaan, mustavadelma olisi ollut toivottavampi.

Ruususima

Nyt kun ruususimat on nautittu lähes viimeistä pulloa myöten, voi vaan kysyä, että mistä se tuli. Kuka kertoi? Sub rosa ja vaikeneminen ruusun nimeen on jonkin muun kuin seurustelujuoman valmistustapa, mutta kuka vihjaisi että vaikeneminen voisi olla se juoma.

Niemandsrose, se kukkii ei ketään, eikä siitä puhuta.

Ja tätä varten ruusun terälehdet on haettava salaa. Olin hautausmaalla niin hermostunut ja peloissani, että erehdyin ottamaan vain muutamia tuoksuttomia ruusuja. Tiedän, että on olemassa parempi hautajaisruusu, tumma, sellainen jossa on synkkä tuoksu; ei lainkaan parfyyminen vaan lähes punaviinimäinen.

Olin aluksi aivan hakoteillä, tekemässä ruusuhilloketta, kyllästämässä punaisia terälehtiä sokerilla. Huomasin, että mihinkään niin makeaan ja parfyymiseen kuin ruusuhilloke en ole ennen erehtynyt, ja sen haluaisin välttää. Aavistin, että on olemassa tummanpunainen ruusu, jonka tuoksu on kuin surunvalitus, voisko sitä saada jostain.

Tavallisempi selitys on nainen, joka sanoi tekevänsä ruususimaa ihan samalla tavalla kuin vappusimaa. Enpä halunnut makeaa simaa. Muistin erään kukantuoksuisen ja pirskahtelevan valkoviinin – ehkä se oli Fiulin Pinot Grigio – ja tuumin, että saattaahan sellaista tulla, aromisimaa.

Niin kävi ja kaikki oli nopeasti ohi. Tuo ruusuntuoksuinen ja pirskahteleva juoma oli parhaimmillaan vain kolmannen pullon verran. Ensin oli kehittymätön, sitten tuli lupaava ja täydellinen. Hyvin nopeasti kuitenkin hiilihappoisuus pulloissa lisääntyi, niin maku ja tuoksu erosivat toisistaan. Vain kolmas oli säilyttänyt parhaan hetken.

Alkemia on tietysti myös selitys ruususiman synnylle. Ajatus juotavaksi muuttuneesta valosta, jossa lähes aineeton ruusun terälehti heittää henkensä kuumaan veteen. Ja myöhemmin pöydän ääressä, avataan jääkaapista otettu kylmä pullo. Korkki avautuu kuin nuppu ja suu, joka kertoo että ruusu on parhaimmillaan kylmänä, ystäväni, silloin tuoksu on painautunut sopivasti makua vasten.

Lupiini, onko se jotain lupaavaa

Lupiinit viihtyvät valtateiden varsilla, ne ovat siellä typen takia. Aivan kuin monipäinen yleisö olisi tullut seuraamaan liikennettä. Ja niinhän se onkin: isot tiet muodostavat eräänlaisia tunneleita, joissa autojen tuottamat typpipilvet pyörteilevät; ja lupiinit kokoontuvat sinne ikään kuin nauttimaan ilmapiiristä. Niitten läsnäolo puhdistaa ilmaa, mutta samalla lupiinit ovat vieraslaji, ja liikenteen kanssa jokseenkin pitelemätön.

No niin. Sinä alat tässä jo ehdotella tienvarsille paikallisia lajeja, jotka poistavat samalla tavalla typpeä ilmasta; patistelet tienvarsia kukkakedoiksi, ehdottelet apilaa, joka sitoo typpeä; muistuttelet muista palkokasveista, jotka sitovat typpeä; tietysti päädyt johonkin pienikukkaiseen ja sävykkääseen hiirenvirnaan, jota kasvattelet puutarhassasi itsekin.

Asiaan. Kuvassa oleva lupiini on viljelylajike. Sinilupiini on syötävä ja erittäin protetiinipitoinen laji. Keski-Euroopassa teollinen suurviljely on jo pitkään satsannut sinilupiiniin; seuraava kasvispohjainen paisti, jonka väitetään olevan herkullinen, tulee kuulemma lupiinista. Myynnissä on jo lupiinimaitoa ja lupiinijäätelöä, tämä siksi, että lupiini on varsin kalsiumpitoinen kuten maito. Mutta edes kemistit eivät usko lupiinijuustoon, siihen ei tulisi luontaista makua.

Nyt sinä olet taas lipsumassa, ja alat kohta valittaa ruuan prosessoinnista; ensin luonnonantimet muutetaan massaksi, sitten se neutralisoidaan ja palautetaan luonnollisen makuiseksi. Massa – kuten nyt selittelet – on sananmukaisesti ainesta, proteiinia tai kuitua, jota tuotetaan massoittain. Sitten aineksesta poistetaan erityispiirteet. Näin puusta saadaan selluloosaa ja uutta muovia; näin palkokasveista saadaan proteiinia ja uutta lihaa. Viimein lupiini alkaa näyttää ja tuoksua paistilta.  

Kaikkihan tietävät, että villi tienvarsilupiini on myrkyllinen. Myös me, jotka olemme sitä maistaneet, tiedämme, että lupiininpapua ei voi sylkemättä maistaa, se on niin kitkerää.  Onhan niissä jonkin verran lektiiniä, kuten kaikissa palkokasveissa: herneissä, linsseissä, pavuissa ja maapähkinöissä. Toisaalta lupiini on terveellisempää kuin esimerkiksi vehnä; ja lupiinissa on oikein hyvin mineraaleja.

Mikset voi kirjoittaa niin, ettet käy neuvomaan muita. Kohta olet valittamassa sitä, miksi Suomeen ei edes tuoda lupiininsiementä viljeltäväksi. Kyllä sitä tuotaisiin, jos se menestyisi. Tai jos se Etelä-Suomessa hyvinä kesinä menestyisikin, niin viljely on silti epävarmaa. Tietysti kysyt, että miksei vielä ole kehitetty lajia, joka menestyisi. No, varmasti sitä kehiteltäisiin, jos siinä olisi järkeä. Varmaankin kaura ja kaikki siitä tehdyt tuotteet sopivat tänne paremmin. Omassa ruokakaapissasi on erilaisia, uusia kauraperäisiä aineksia, mutta etpä ole opetellut edes niitten käyttöä ruuanlaitossa.