Kaksi kaurista syventää rauhaa – 2 adventti

Kaksi metsäkaurista lumisella pellolla, myös ne turvautuvat toisiinsa, siskokset samasta pesueesta. Sen jälkeen kun emo on ne vieroittanut, ne ovat hakeneet turvaa toisistaan. Ne ovat saaneet myös rohkeutta. Yhdessä ne ovat uskaltautuneet tähän asti. Silloin kun vaaraa ei ole,toisen rauhoittuminen ja rentoutuminen siirtyy toiseen, saa vahvistusta toisesta.

Näin tulee joulurauha, kuin kaksi kaurista. Levottomuuteen ei ole aihetta: lumessa ei jälkeäkään, korviin ei tule ääntäkään.

Säpsähdys, kauriin pakeneminen, se ei tarvitse vahvistusta. On pako, kauriin säikky luonne. Pakoeläimen arkuus.

Mutta nyt ne ovat uskaltaneet tien luona olevalle pellolle, kaaputtamaan ruohoa lumen alta. Yhteinen päätös, kun rauha todetaan. Auton ohimeno saa ne nostamaan korvansa. Älä säpsähdä, en minäkään, ne vain nyökkäävät. Näin rauha vahvistetaan.

TOINEN ADVENTTI – 6 ALLEGORIAA

Avaruus on syvää, kirkasta jäätä (Swedenborg)

ks. myös muita tähtitaivaaseen liittyviä tekstjä

Lumi hehkuu himmeänä kuin lasillinen maitoa, mikään ei rajoita lapsen havaintoa. Miten lumihiutaleista tulee valkoisia, kysyi Emmanuel. Päivällä lumi on valoa, voin lapioida sitä.

Valonsäteet ovat uponneet kinokseen, Emmanuel näki siellä kuohkean enkelin.

Kun hän heitti lapiollisen ilmaan, se oli kristallipölyä kuin tähtitaivas yöllä. Miten kiteet asettuvat toistensa päälle, hän kysyi, miten kimallus laskeutuu valkoisena lumena.

Emmanuel Swenenborgilla oli kosmisia näkyjä jo nuorena, isä piti häntä Luojan lahjana, hän pääsi Uppsalan yliopistoon vuonna 1703, jo 15-vuotiaana. Kun Emmanuel valmistui tohtoriksi, hän oli 21-vuotias ja kansainvälisesti tunnettu The Principles of Chemistry (1721) -teoksen kirjoittaja. Monien muiden aiheiden lisäksi hänen neroutensa suuntautui kosmoksen ja jään suhteisiin.

Swedenborg päätteli, että avaruus on läpinäkyvää mutta kovaa läpitunkematonta jäätä, kuten kristalli. Hän päätteli, että avaruuden täytyy olla kirkasta, syvää jäätä. Öisin kun tutkija voi tarkastella tähtitaivasta, hän saa todistaa, kuinka avaruus kimaltelee kiteisenä, ja hitaasti liikkuen kuin kiinteä jääkansi liukuisi maan yllä.

Ties mihin Swedenborgin ura tutkijana olisi kehittynyt, ellei kristallin, jään ja avaruuden lumo olisi harhauttanut hänet.

Tutkimuksissaan Swedenborg oli edennyt jo vesimolekyyleihin, kun hän koki ratkaisseensa arvoituksen: kylmyys saa molekyylit asettumaan kiteiksi. Ja koska jää kiteytyy kuin kristalli, niillä täytyy olla jotain yhteistä. Innostuksessaan hän ei ymmärtänyt, että latinan kieli oli harhauttanut hänet – sana chrystallus viittasi jäähän, eikä hän huomannut todistelleensa vain kieleen liittyvää uskomusta.

Silti Swedenborg tunnettiin tarkkana ajattelijana, hänellä oli uskomaton kyky löytää symmetrioita hahmottomina pidetyistä asioista. Uskottiin, että on vain ajan kysymys, milloin hän todistaisi kokeiden avulla kristallin ja kosmoksen vastaavuudet. Niin ei käynyt: hänen löytämänsä symmetriat eivät merkinneet mitään.

Swedenborg ei koskaan luopunut käsityksestään, että kosmoksessa vallitsee kristalli. Siitä johtuu kristallipallon keskeinen rooli ennustuksissa .

Swedenborgin erehdys oli runoilijalle tyypillinen: sanat glas ja glacery palautuvat jäätä merkitsevään latinan sanaan glacia. Jäätikkö viittaa lasin kaltaiseen läpinäkyvyyteen.

Näin siis jää, kristalli, lasi ja kosmos ovat kielen tasolla liitetty yhteen jo aikaa sitten.

Varjojen ja pimeyden eleganssi

ks. Pimeästä pimeään -miniesseet

Kiiltävän valkoiset sairaalan seinät lisäävät potilaan ahdistusta. Kirurgisesti valaistujen huoneiden sijaan parempi olisi levätä maanvärisessä huoneessa, jossa on tatami lattialla.

Kirjailija Junichiro Tanizaki tarkasteli vuonna 1933 kirjoittamassaan esseessä Varjojen ylistys aiheenaan jo silloin kadonnut varjojen kulttuuri Japanissa. Kromattujen haarukoiden sijaan varjoihin sopii posliiniastioiden sijaan mustat puuastiat. Nainen, jolla on mustat huulet, tarjoilee vieraalle aterian. Tämä auringonvalolta suojattu, sisätiloissa elänyt, alistettu olento on kohtelias ja pidättyväinen, hänellä on mustatut hampaat.

Varjojen ylistys -esseessään Tanizaki puolustaa naisten oikeuksia, mutta syyttää länsimaista valistusta johdonmukaisesta varjojen poistamisesta, täysvalaistuksen ihanteesta, joka on aiheuttanut valtavaa tuhoa varjojen kulttuureille idässä.

Lännessä haamutkaan eivät ole varjoja, vaan ne hehkuvat valoa. Japanilainen kuvittelu ”viihtyy pimeydessä ei niinkuin länsimainen henki, joka on kirkkaisa kuin lasi” kirjoittaa Tanizaki.

”Jos on totta, että ”eleganssi on jääkylmää”, on toisaalta niin, että ”eleganssi on likaista”. Onhan eleganssi, josta löydämme iloa, jossain määrin epäpuhdasta, ja kieltämättä siinä on jotain epähygieenistä. Toisin kuin länsimaalaiset, jotka pyrkivät poistamaan pienimmänkin tahran, idän ihmiset näyttävät pitävän tahran säilyttämisestä ja haluavat – jollain tavalla – kaunistaa sitä.”

”Meillä perinteisten esineidenkin värit ovat pimeyden sekoitusta, kun taas lännessä suositaan värejä, jotka ovat auringon säteiden kerrostumia. Me rakastamme hopea- ja kupariastioita, koska niihin on taipumus tulla patinaa, kun taas lännessä tällaisia pintoja pidetään epähygieenisinä, siksi he kiillottavat ne.”

Lännessä suositaan avaria nurmikoita, idässä puita ja pensaita jotka luovat varjoisia alueita. Lännessä vältetään varjoisia nurkkia, huoneiden katot ja seinät maalataan pastelliväreillä, he suosivat täysvalaistusta ilman varjoja.

Miksi tämä taipumus etsiä kauneutta varjoista on niin voimakas itämaalaisten keskuudessa ? Eihän lännessäkään sähkö, kaasu ja öljy ole vallinneet sen kauempaa. ”Silti, rajallisen tietämykseni mukaan heidän kulttuurissaan ei ole lainkaan taipumusta kauneuteen, joka tulee pimeästä eikä iloon, joka löytyy varjoista”.

”Mistä nämä makuerot sitten johtuvat? Ehkäpä me idän ihmiset haluamme olla tyytyväisiä siinä ympäristössä, jossa olemme, me haluamme näyttää olevamme tyytyväisiä. Pimeys ei saa meitä tyytymättömiksi, vaan me sopeudumme siihen. Jos valoa on vähän, niin valoa on vähän – niinpä me käännymme pimeyden äärelle ja löydämme sieltä kauneuden”.

”Länsimaalaiset eivät tyydy nykyisyyteen vaan haluavat jatkuvasti kehittää ympäristöään. Kynttilöistä lamppuihin, lampuista kaasuvaloihin, kaasuvaloista sähköön. Länsimaalainen etsii kirkkautta lakkaamatta ja pyrkii eroon vähäisistäkin varjoista.”

Vanhat japanilaiset elokuvat ovat epämiellyttävän pimeitä länsimaiselle katsojalle.

Samoin niukasti valaistut, hiljaiset juhlatilat, koetaan epämiellyttävän pimeinä. Ne ovat kadonneet modernisoitumisen myötä Japanistakin. Näin siis se juhlallisena koettu tila, joka hahmottuu pimeän ja hämärän välille, koetaan häiritsevän pimeinä – ei rauhallisina vaan epämiellyttävän pimeinä. Samoin täyspimeässä nukkuminen herättää levottomuutta, ja vasta yövalo antaa rauhallisen unen.

Tanizaki kertoo Kiotossa aikoinaan tunnetusta ravintola Waranjiyasta, joka oli kuuluisa siitä, että siellä käytettiin perinteisiä kynttilöitä sähkövalojen sijaan. Käydessään siellä Tanizaki sai todeta,että kynttilät oli korvattu sähkölampuilla. Muutosta perusteltiin sillä, että asiakkaat olivat valittaneet huonosta valaistuksesta. Tanizakille tuotiin kuitenkin kynttilä, koska hän halusi nauttia vanhasta varjojen perinteestä.

”Silloin aloin ymmärtää, että puisen lakatun astian kauneus tulee todellakin esiin vain hämärässä puolivalossa.

Waranjiyan huone oli vain neljän ja puolen tatamimaton teehuone, ja tokonoma-alkovin musta katto ja musta pylväs kiilsivät, joten tila olisi tuntunut hämärältä, vaikka sitä olisi valaistu hehkulampuilla. Kynttilän valossa se oli kuitenkin erityisen pimeä, ja tuijottaessani varjoihin joissa tarjottimet ja kulhot hohtivat, huomasin kuinka rikasta ja lumoavaa oli tuo lakkapintaisten astioiden hämäryys.

Nuo lakatut esineet ovat perinteisesti olleet mustia, ruskeita tai punaisia, niiden tumma pinta on saatu aikaan monella maalauskerralla, ja se on tehty pimeän ympäristön vuoksi.

Kun näen lakatun laatikon, pienen työpöydän tai hyllyjä, jotka on koristeltu makien kiiltävillä kulta- tai hopeapilkuilla, ne näyttävät aivan liian räikeiltä ja häiritseviltä, jopa vulgaareilta; mutta kun ne asetetaan pilkkopimeään tyhjyyteen ja valaistaan auringon tai sähkövalon sijaan yksinäisen kynttilän valolla, niin räikeästä esineestä tulee syvällinen, hienostunut ja arvokas.

Muinaisista ajoista lähtien käsityöläiset ovat aina pitäneet pimeää ympäristöä mielessään, kun he ovat levittäneet kerros kerrokselta lakkaa esineiden pintaan… Heidän ylenpalttisessa kultalakan käytössä otettiin aina huomioon se, miten teos nousisi esiin hämärästä ja miten lampunvalo heijastuisi sen pinnasta. Toisin sanoen kultalakkaesineitä ei ollut tarkoitus katsella suorassa valossa, vaan vähän kerrallaan, ikään kuin pehmeästi sisältäpäin tulevassa valossa.

Upeimmat kuviot oli tarkoituskin kätkeä pimeyteen, jotta ne toisivat mieleen ilmaisematta jäävät tunteet ja tiedostamattomina pysyvät emootiot. Kynttilänvalossa hämärässä huoneessa myös kärsimättömän ihmisen voi houkutella meditatiiviseen tilaan, kun lakkapintaan heijastuva valo välkkyy jokaisen satunnaisen tuulenvireen saapuessa.

Näin valo näkyy yksilöllisesti, herkästi värähtelevänä täällä ja siellä kuin ohuet nestevirrat, jotka virtaavat tatamilla, tyhjeten hiljaisiin lammikoihin, kutoen kuvion, joka maalaa lakalla itse yön. ”

Junichiro Tanizaki: The Praise of Snadows, 1933, englanniksi 1997.

Tanizakin varjojen ylistys on vaikuttanut esim. Tokioon. Rppongi Hillsin kaupunginosasta sammutettiin katuvalot ensin kokonaan, myöhemmin valosuunnittelijat toivat alueelle erityisen himmennetyn valaistuksen. (Johann Ekelöf: Maailma ilman pimeää, s.189)

Jos silmäni näkevät pimeässä

Hetki sitten valo sattui silmiin, ja oli mahdotonta hahmottaa, mistä löytyy vajan ovi. Kun on pimeää, niin valo pistää silmiin. Se pistää vaikka olisi vain pieni pisto. Tappisluissa se tapahtuu, sokaisee niin, että hämärään piirtyneet reitit katoavat. Metsätie katoaa, vajan luo kaartuva polku katoaa.

Talojen ja valojen ohi kulkeminen aiheuttaa jatkuvaa vaihtelua, kun vähittäinen hämärään sopeutuminen katkeaa jokaisen valon tuikkiessa ja pistellessä silmiin. (Liikuta kursoria kuvan päällä niin näet) Pihavalot eivät koskaan ole lisänneet turvallisuutta. On käynyt niin, että satunnaiset valot pimentävät ympäristön, ja tekee varjoon vetäytymisen helpoksi. Olen seisonut naapurin pihatien vieressä, ollut hiljaa hämärässä, ja naapurin mies on kulkenut ohitse niin läheltä, että olisin voinut ojentaa jalkani ja kampata hänet. Ilman pihavaloa hän olisi nähnyt minut hämärässä, näkökentän reunalla olevien sauvasolujen ansiosta, ja olisimme vaihtaneet muutaman sanan.

En halua otsalamppua, se tekisi iltakävelystäni kokonaan valaistun. Tällä pimeäkävelyllä, joka ajoittain vaihtuu hämäräkävelyksi, kuljen varjoissa niin, että valo ei paljasta minua. Vaikka se ei ole tarkoitus, vaan se että pupillit silmissäni saavat laajentua

Näen oven aitan seinässä, hahmotan tien ja renkaiden raiteet, jota kävellessäni en kompastu siihen kiveen joka on tien vasemmassa reunassa, en astu ojaan joka kulkee tien oikeaa reunaa. Kun kuljen hämärässä, koetan myös kääntää pääni niin, että yksikään valo ei osu näkökenttään. Kaukaakin pilkottavat valot haittaavat näkemistä.

Sikäli kun hämäryys hallitsee, pupillit laajenevat. Yleensä minulla on pistävä katse, mutta hämärässä se on pehmeä, lähes hellä. Kun katse saa levätä, fotonien pommitus hiipuu, ja hämärä laskeutuu silmien verkkokalvoille. Toiset aaltopituudet vallitsevat, niin että värit vähenevät ja taittuvat tummiksi, kaikki pehmenee, asumusten nurkat ja puiden siluetit, maa jaloissa.

Ympäristö ei piirry tarkasti, mutta mikään ei katoa, aallonpituudet vain muuttuvat, ja näkö avautuu toisenlaisena. Sitä varten kuljen hämärässä, on syksy, se tarjoaa pehmeää pimeää. Muutos tapahtuu näköalueen reunoilta käsin, turhaan olen yrittänyt tarkentaa katsettani pimeään aitan seinään ja sen oveen. Siellä, minne ei kukaan voi katsoa suoraan, aitasta vasemmalle, tiestä oikealle, sieltä avautuu hämäränherkkää näkökykyä.

Minulla on eläimen silmät, verkkokalvon yllä on toinen kalvo, tai jäänne siitä. Annan pimeänäön levitä silmiini, omaan vähäistä valonkajoa keräävät silmät, ja voi olla että näen kuin kissa. Kirkkaassa valossa iiris suojautuu ja pupilli supistuu, mutta kun silmä pääsee hämärään, pupilli laajenee, iiris rentoutuu ja silmä tulee vastaanottavaiseksi.

Kyse on silmien rentoutumisesta, en saa kuvitella näkeväni mitään, silloin katse tarkentaa ja aavistus, ei pysyttele enää näkökentän reunamilla. Minä en nyt ole se, joka näkee, annan eläimen katsoa. Silmissä avautuvat silmät, pupillit laajenevat. Sopeudun hämärään.

Kuljen kärrytien päähän ja käännyn oikealle, siellä on kissa pimeässä. Ja vaikka minun silmäni eivät hehkuisi niin kuin sen, voi olla että silti se näkee silmieni hehkuvan pimeässä. Toinen ihminen ehkä näkisi silmien välähdyksen, mutta kissa huomaisi silmieni pysyvän hehkun.

Syysmyrskyn kuvaus

Tuulee, työnnyn mäkeä ylös, tunkeudun koko kropallani päin rajua tuulta. Ponnistelen kohti vaaran lakea, silmissäni horisontti, kupera kuin maapallon reuna, myrsky tuntuu puhaltavan suoraan avaruudesta. Onko ilmavirtojen nopeudella ylärajaa, voiko se kiihtyä rajattomasti, voiko syöksykierre kiihtyä ja nostaa puut lentoon ?

Lähestyvästä myrskystä tiedotettiin ja minä päätin kävellä Tervamäen laelle katsomaan pilvilaukkaa sekä kokemaan ilmavirtoja.

Lakki oli otettava päästä kun mäen laki lähestyi, nyt tuntuu jo, että korvat lähtevät lentoon. Nojaan tuuleen, liikun etukenossa päätä työntäen, niitty on kaareva, olen aina pitänyt tästä niitystä, mutta nyt en voi avata silmiä kuin hieman, kun nostan päätäni, tuntuu kuin kasvoja kuorittaisiin.

Käännän tuulelle selkäni, pysyttelen pystyssä nojaamalla ilmavirtaan. Nyt voin katsella alhaalla avautuvaa näkymää, se näyttää metsäisemmältä kuin onkaan. Ripaus ruskaa, tämä tuttu syksyinen panoraama; aukkoja ei näy, havumetsien meri aaltoilee valtavana kuin aina.

Olen uskonut että tuulilla on rajansa, sopimus puiden kanssa. Pohjoisen havumetsävyöhykkeen puut ovat kehittyneet kestämään tänne tyypillisiä tuulia. Kun puut taipuvat tuulessa, ne voimistuvat ja vahvistavat kuitujaan ja säikeitään. Mutta nyt pelkään. Tuonne latvamereen on avattu pääsy myrskylle, joka sattuu iskeytymään sellaisesta suunnasta ja juuri sellaisella voimalla, että puut lakoavat.

Kun käännyn tuuleen, joudun nostamaan käden kasvojen suojaksi. SE on voimissaan ja käynyt alistamaan niityn heinää joka painautuu maata vasten ja tärisee. Kuin ohimennen SE riepottelee horsmia, mutta korsien taipuisuus ei anna SILLE periksi. Suurten koivujen oksia SE harjaa vimmatusti, uudestaan ja uudestaan, SE painaa runkoa ja hakee murtumakohtaa. Nuoret koivut taipuvat kaarelle mutta kestävät, oksat tempoilevat levottomina myrskyssä, SE pitää niitä otteessaan.

Seuraavaksi SE tempoo latoa, ja näyttää mitä SE voi tehdä: pelti nousee pystyyn, rämisee ja on irtoamaisillaan, jää silti nauloistaan kiinni katon harjalle. Väsymättä SE irrottelee peltiä, naula naulalta, heittää sitten ilmaan, kieputtaa ja heittää pellin selälleen metsän reunaan.

Taivaalla on lokki joka kiepsahtaa, vastaa haasteeseen ja nousee SITÄ vastaan. Lokki yrittää saada myötätuulen siipiinsä, muttei pysty SE sieppaa linnulta ilman, puhaltaa sitä taaksepäin ja lokki lipuu jähmettyneenä pois näyttämöltä. Lokki horjuu lähellä maata, ja sen raketinvalkoinen ruumis roikkuu pitkien siipien välissä.

Käännyn takaisin myötäiseen, lakki painuu tiiviisti kalloon. Askeleet alas mäkeä ovat keveitä, mutta vääjäämättömiä, sillä takanani on liikkuva seinä. Ajoittain tulee pyörteitä, jotka tuuppivat. Pidän siitä. Pistän vastaan, se vääntää niin, että kulkuuni tulee hauskaa mutkittelua

Borsch -keittoon on tullut tumma sävy

Hyvä mieli tällaisena talvipäivänä leviää borsch-keitosta, se lämmittää vatsassa. Onneksi huomasimme ajoissa, että tämän keitonkin Venäjä on yrittänyt omia Ukrainalta, ja siksi keitossa on nyt mustan borschin sävy.

Nimi – borsch – kuulostaa siltä, kuin se sanottaisiin aterian jälkeen, kuin röyhtäys: borshtsh !

Vastaava keitto Suomessa ei ilmeisesti saa ytyä hapankaalesta vaan lorauksesta etikkaa. Ja kuten tiedetään, pitkään keitettäessä etikka haihtuu, niin että tuloksena on vain borssi -keitto.

Tekee mieli ajatella, että nimenomaan tuo liemi on ollut se borschin henki, joka aikoinaan on levittänyt slaavilaista hyvän mielen vatsaa. Sitten kävi niin, että Venäjä julisti keiton omakseen. Mantereen laajuinen kansallinen regressio – Make Russia Great again – on vain pitkän kolonialistisen loppunousun kaiku. Tosiasiassa borsch -keitto on syntyisin Ukrainan alueelta, mutta kaikki slaavilaiset saavat kokea sen omakseen.

Mutta borschin tummuminen on oire, sen liemi ei kuulla kuten ennen – vaan sen pohja on jo musta. Ja venäläisten on nyt syytä tuijottaa lautaselleen ja kysyä hyökkäyssotansa perään. On mustan borschin aika.

Toisaalta on aika lusikoida keiton pinnalle kertynyttä mustaa öljyä. Petrolium borschi, – moskovalaisen kokin erikoisuus – on olevinaan syntisen hyvää. Sen musta öljylautta keiton pinnalla saa värinsä mustekalan musteesta.

Shokeeraava muistoni neuvosto-borschista kiteytyi hetkeen, jolloin avasin Leningradista ostamamme purkin. Keittoannoksessa päällimmäisenä oli sian nahka. Se oli korvan kokoinen repale, mutta läskinen, ja siinä törrötti karvoja, samanlaisia kuin papan kaulanahkassa. Ne olivat tosiasioita elämästä, enkä tänä päivänäkään voi käyttää lihaa borschia keittäessäni.

Myöhemmin luin, että läskin suuri osuus on ukrainalainen trauma borsch-keitossa. Se johtuu kammottavasta nälänhädästä, holodomorista. 90-vuotta sitten Stalin ja hänen joukkonsa yrittivät kylmästi näännyttää ukrainalaiset nälkään. Koko Ukrainan kansa haaveili silloin läskistä. Ehkä siksi sikäläisen borsch -keitton sanotaan olevan tukevampaa, lihaisampaa ja rasvaisempaa kuin muissa slaavilaisissa ruokapöydissä.

Tätäkin taustaa vasten on paikallaan, että borsch liemeen tulee tumma pohjasävy. Niin voimme muistaa holodomoria ja luopua kuitenkin läskistä.

Minulla sattuu olemaan mustaa kaalta, se on lehtikaalin versio, ja sitä on hapankaalen joukossa. Aion soseuttaa siitä asiaan kuuluvan tummuuden. Ehkä näin mukaan tulee myös slaavilaista melankoliaa, joka on tiettävästi antanut borsch-keitolle nimen.

Eräällä lehtivihanneksella on slaavilaisissa kielissä nimenä jotain borschevikin tapaista. Suomessa sama kasvi on väinönputki. Tuon kasvin versoja ja lehtiä on käytetty tuoreena kesäisen borsch-keiton liemessä, talvikeittoja varten tätä borschevikiä on käytetty mukana hapankaalissa.

Tästä syystä borsch-keitolle ominainen hapan liemi ei tule lorauksesta etikkaa, vaan hapankaalista. En tiedä, kumpaa – etikkaa vai hapankaalta – käytettiin ensimmäisessä tunnetussa borsch-keitossa. Kasakat valmistivat sitä voittaessaan turkkilaiset ja vallatessaan Azorin linnoituksen vuonna 1637. Tästäkin syystä borsch keittoa tulisi pitää vaeltavana slaavilais-ruokana, joka ei piittaa kansallisvaltioista.

Kattaus – Danten Il Convito (1310)

Dante Alighierin Il Convitosta eli kattauksesta (n.1310) tuo mestari keskiajalta arvioi elämäänsä. Aristoteles oppaanaan hän katsoo, että ihmisen suurin onni on tiedossa. Samalla me modernit ihmiset voimme aavistaa, että tiedolla on tarkoitettu jotain ihan muuta kuin nykyään.

Pakottava tiedon nälkä tiedon keskellä oli tuttua myös Dantelle. Ruokailuun valmistautuminen, kirjoittaminen on kattamista, se on palvelijan työtä jonka Dante sanoo itse mielellään tekevänsä.

Kattauksen perusainekset ovat yksinkertaisesti liha ja leipä. Taivaallinen ja autuaitten nauttima liha on jotain, mitä Dante on asettunut kärkkymään pyhimysten pöydän alle. Ehkä hän tekee kattausta tavallisille ihmisille, juhlapöydän alla olevassa pöydässä, olen ymmärtänyt että hierarkia on toistensa alle sijoittuvien pöytien järjestelmä, ja tähän alempaan pöytään on kutsuttu ne, joilla on tiedon nälkä.

” Minä en istu siunattujen pöydässä, mutta olen paennut pellolta missä yleinen lauma viihtyy. Olen asettunut poimimaan  ruokapaloja,  jotka tippuvat jalkoihin niiltä jotka siunattuina istuvat. Tunnen toisaalta tuon onnettoman laumaelämän vaikka olenkin jättänyt sen jo jälkeeni, mutta tunnen myösmaukkaat murut, joka putoavat siunatuilta, samalla liikuttuen, enkä voi olla ajattelematta itseäni.

Nyt kun toivon asettuvani heidän pöytäänsä, aion samalla tarjota kaikille ihmisille sellaisen kattauksen, jonka olen nähnyt näillä siunatuilla. Lisäksi tarjoan leipää, jota välttämättä tarvitaan tällaisen lihan seuraksi, sillä ilman sitä ihmisten olisi mahdotonta nauttia tätä ihmeellistä ruokaa.

En halua laatia turhaan kattaustani; niin ettei ateria olisi sellaisen leivän arvoinen eikä voitaisi nauttia sitä lihaa mitä tarkoitan. Siksi en salli, että pöytään istuisi kukaan jonka elimet ovat puutteelliset niin, että häneltä puuttuisi hampaita, tai kieli, tai lautanen. En myöskään tarjoa kattausta sellaiselle, joka on paheista riippuvainen, koska hänen vatsansa on niin täynnä myrkyllisiä ja huonosti yhteen sopivia nesteitä, että hän ei voisi sulattaa tarjoamaani lihaa. Mutta tulkoon tänne kaikki, joiden inhimillinen nälkä johtuu kodin  tai yhteiskunnan velvollisuuksista, ja istukaamme kaikki samoin varustautuneet samaan pöytään, ja asettukoot meidän jalkojemme juureen ne, jotka eivät ansaitse korkeampaa istuinta, mutta saakoon jokainen ryhmä leipääni ja lihaani, sillä haluan kaikkien sekä maistavan että syövän sitä.”
(käännösluonnos kirjoittajan).

Tämän aterian liha valmistetaan neljällätoista eri tavalla; eli neljässätoista laulussa aiheena on sekä rakkaus että hyve. Niistä tosin puuttuu tuoretta leipää ja siksi ne vaikuttavat jonkin verran oudoilta, niin että monia  niiden kauneus miellyttää enemmän kuin niiden hyvyys. Mutta tämä leipä on valo, joka tulee tekemään näkyviksi kaikki varjoon vetäytyneet merkitykset.

Il Convito eli kattaus jäi Dantelta kesken, niin että vain kolme neljästätoista laulusta tuli valmiiksi. Ne on englanniksi käännettyinä täällä.

Kolmas adventti, lähetys on tulossa – siiliorakas

Odotin postilähetystä, mutta se ei saapunut kolmanteen adventtiin. Tulossa on orakkaan rihmastoa, sen kanssa minulla on evankelisia hommia. Aavistelen, että tuolle ajatuksen kirkastajaksi kutsutulle pikku oraakkelille tulee vielä olemaan tarvetta. Tarkoitus on levittää siiliorakkaan rihmastoa mahdollisimman paljon.

En osaa hoitaa lähetystehtävää yhtä tehokkaasti kuin roomalaiset, kun he aikoinaan huomasivat, että uskonto on hyvää matskua levitettäväksi. He onnistuivat muuttamaan mainion postilaitoksensa evankeliumin kanavaksi, ja varsin nopeasti rihmasto oli kolonisoinut koko Euroopan. Ja vaikka Rooma kaatui, niin evankeliumi levisi erittäin hyvin ja pitkät ajat.

Ensimmäinen hoidossani ollut siiliorakkaan rihmasto levisi heikosti. Hankin sen viime keväänä, ja sen ainoan sienen perusteella jonka sain kasvamaan, huomasin, että se on mieluinen sieni myös maultaan. Mutta rihmastot taantuivat, ottivat nokkiinsa ja vetäytyivät. Joitain rihmaston läikkiä elää vielä sahajauhopusseissa, mutta toista evankeliumia luetaan ja lasketaan kohta.

Ja otollista maaperää tarvitaan, näitä Johannes Kastajan töitä, sillä tosiaan sahajauhot olivat kuivia. Toisessa yrityksessä tarvitaan perusteellinen kastaminen. Se tehdään hyvään seokseen, jossa on sahajauhon lisäksi on runsaasti kauranjyviä, kipsiä sekä makeaa melassia. Tällainen on uusi perusta, johon pikku oraakkelini tulisi kasvaa, ja jonka sen tulisi vähitellen syödä.

Sieni elää nimenomaan näin päin. Vasta sen jälkeen, kun rihmasto on levinnyt ateriaan, se syö sen – toisin sanoen sienellä ruuansulatus toimii ensin ja syöminen tulee vasta sitten.

Aivosienen rihmasto on tietysti vain vertauskuva sille rihmastolle, joka piuhoittaa aivoja. Siiliorakas on silti enemmän aivosieni kuin ”brain mushroom” englantilaisten korvasienelle antama nimi.

Siiliorakas on valkoinen, se näyttää pyöreiltä, sähköistyneiltä aivoilta. Aivan kuin poimuttunut aivokudos olisi terävöitynyt pehmeäksi siilimatoksi. Silti se ei ole psykedeeli,vaan aivoja elvyttävä sieni: se kasvattaa aivosoluja ja parantaa neuronien välisiä yhteyksiä, se avaa uusia reittejä yhtä ja samaa jankuttaviin aivoratoihin.

Niinpä siiliorakas – kolmannen adventin kunniaksi nautittuna – on ihmeellinen lääke 1) elvyttämään ikääntyviä aivoja 2) korjaamaan alkoholin käytön aiheuttamaa aivosolujen katoa 3) valkoviinin kanssa siiliorakas muodostaa tasapainoisen nautinnon – ja hyvittää terveysmenot.

Toinen adventti jurottaa vielä – vinokkaat.

Toinen adventti pitäisi saada putkahtamaan, mutta ensimmäinen tuntuu vaan jatkuvan. Sieniadventti ei etene kuin kello, siinä on aina tämä ihmeen ja yllätyksen tuntu.

Tosin vinokkaiden ja muiden viljelysienten sanotaan olevan suhteellisen vakaita. Jos niillä on taipumusta jurottaa meillä, niin sitä suuremmalta ihmeeltä se tuntuu, kun fruittaus alkaa. Nyt olisi aika kakkosvaiheen, muodonmuutoksen, kahden kynttilän esiin nousemisen, toisen tulemisen.

Jos rihmaston muodostuminen on ensimmäinen vaihe, se näkyy kasvatuspussien sisäpintaan ilmestyvinä valkoisina laikkuina. Hyvässä materiaalissa tämä rihmasto tiivistyy koviksi paakuiksi, joista nämä adventeiksi kutsumani tapahtumat puhkeavat. Adventum! Adventum! Se tulee, se ilmestyy.

Tosiaankin kuusi viidenkymmenen litran säkkiä siskon kellarissa kehittyy vähitellen – näiden vaatimattomien sieniadventtien kautta – kohti taivaat täyttävää ilosanomaa.

Me siskon kanssa olemme itsekin pätkiä samasta rihmastosta. Sienirihmastot kehittyvät pienissä pusseissa, se on minun alueeni, Siskon alue on kilometrin päässä: satoa tuottavat säkit ovat viileässä ja kosteassa, valolla ja ilmankostuttimella varustetussa kellarissa.

Teemme työtä niin vähän kuin mahdollista, tärkeintä on virheiden välttäminen. Siihen ei riitä yksi, vaan tarvitaan myös näkökulma toisteta paikasta käsin – tämä on syytä nostaa esiin näin kahden kynttilän adventtina.

Rihmaston leviämistä kutsutaan kolonisoinniksi. Minä, jonka tehtävänä ovat rihmastot, toimisin siis kolonialistina. Jos sienirihmaston rinnastaa yhteiskuntaan, niin tuo termi vaikuttaa harhaanjohtavalta. Täällä sekä rihmastossa ei keskusjohtoisuus vallitse, se hajaantuu, ja sattuman ohjaamaa on oleminen täällä.

  • ”Miltä kapitalismi näyttäisi, jos edistyksen oletuksesta luovuttaisiin ? Se saattaisi näyttää laikuttaiselta: varallisuuden kasaantuminen on mahdollista, koska pääoma imee itseensä hajanaisilta laikuilta suunnittelematta tuotetun arvon”.

Näin sienisosiologinen teoria, teoksessa Lopun aikojen sieni, elämää kapitalismin raunioissa. (Anna Lowenhaupt-Tsing, 2020, s.22). Tunnustan, että sienifantasiani eräs puoli on tässä: unelma suunnittelematta putkahtavista, valtavista vinokas -sadoista.

Meillä on siskon kanssa kokemusta näistä sattumalta tulleista, mutta valtavista sadoista jo lapsuudenkotoa. Oli vadelmaviljelykset, myin marjoja pikkukaupunkien toreilla: joskus tuli paljon rahaa. Kaikki oli sattumaa ja ohi hetkessä.

Nyt jokaisessa olkisäkissä on arviolta parikymmentä seimeksi kutsumaani kohtaa syntymän ihmettä varten. Monoteistinen yhden-seimen-ihme on tuotu nykyaikaan, noin 1200 sieniseimeä.

Ensimmäisen ihmeen laskettu aika on käsillä, ja monin paikoin jo tapahtunut. Mutta sienievankeliumin ihmeitä on odotettavissa kolme kertaa joka seimessä. Ihanneoloissa tätä tapahtuisi 3600 kertaa. Jos tuon luvun muuttaa suoraan kiloiksi, niin annettavaa tulisi olemaan noin kolme ja puolituhatta kiloa vinokasta.

Ja koska alkuperäisestä evankeliumista ei voi luopua, tämä olisi jaettava maksutta kaikille. Tämä olisi mahdollista ihanneoloissa, mutta Lopun aikojen sieni -sitaatti palauttaa laajenemisfantasian todellisuuteen.

  • ”Tässä huvenneen toivon ajassa etsin häiriöiden muovaamia ekosysteemejä, jossa monet lajit joskus elävät yhdessä vailla sen enempää harmoniaa kuin taisteluakaan.” /22)

Nuo vinokasrihmastot näyttävät pysyvän laikkuina, eivätkä olkisäkit tule täpötäyteen rihmastoa. Siellä on niin paljon muuta elämää. Olkiin jääneet kauranjyvät ovat hieman itäneet, osin oljet ovat myös mätänemässä koska pastörointi ei täysin onnistunut. Täysin synnittömiä ei näistä oljista tullut, se on vaan hyväksyttävä.

Vertauskuvia käyttäen siis sienten ensimmäinen tuleminen (rihmastot) jäävät laikuiksi, mutta silti toinen tuleminen (fruittaus) on alkamassa.

Sieniadventti, siitake, yksi

Jos sieni on numero yksi, niin siitake on jotain ensimmäisen adventtikynttilän kaltaista. Tuo yksilösieni aloittaa nyt sieniadventin. Tosin valkoisena pompannappina tunnettu, ja valtavan yleinen herkkusieni, olisi toinen ehdokas adventin puheenaiheeksi. Joulumarkkinoiden massaherkku. Paitsi, että minä en ole kasvattanut herkkusieniä, enkä kasvata, koska paremman makuisia löytyy luonnosta.

Siitake tulee ensimmäisenä mieleen. Muistan, kuinka porasimme koivupölleihin reikiä, joihin tungimme siitakepitoista sahajauhoa. Siitä on yli viisi vuotta, olimme saaneet säkillisen sahajauhoa johon siitake oli levinnyt. Pöllit unohdettiin kuusen varjoon kolmeksi vuodeksi, vasta sitten ensimmäiset yksilöt putkahtivat rungoista.

Näin siitake on numero yksi, ja niistä jokainen on yksilö. Kukin näyttää työntyvän puun kuoren alta yksin ja muista tietämättä. Tosiasiassa kyse on rihmastosta, yhdestä pöllin kokoisesta oliosta. Se puolestaan syntyi puun sisälle lukuisista ymppäyksistä, joita olimme tehneet.

Emme tienneet, että siellä levisi ilosanoma.

Sitä, kun rihmasto löytää toisen ja liittyy kolmanteen, on kuvattu yhdyntänä, siitakkeen erittäminä feromoneina, ilon hetkinä, jotka meidän tietämättämme täyttävät pöllin.

Sen sijaan, että rajautuisin kristilliseen adventtiin, aavistelen suurempa saapumisen ja leviämisen tapahtumaa. Luin sienirihmastojen feromoneista Merlin Sheldraken tutkimuspohjaisesta teoksesta Entangled Life, how fungi make our Worlds, change our minds& shape our Cultures.

Hän ei puhu avaruudesta tulleesta sienestä, joka tartutettiin ristinpuuhun, ja inkuloitiin niin julmasti verellä? Jesu sieni. Kyseessä oli vain tarina, jossa sanottiin, että ainoa täysin puhdas materiaali ympättäväksi – eli neitseellinen syntymä – on totta, vaikka yleisempää kuin luultiin.

Minua kiinnostaa tavallinen siitake, joka levisi täysin toisessa kulttuurissa, ja vailla metafysiikkaa, ihan vaan ruokasienenä.

Jouluisia kuvia herättämään kiinnostustanne. Sieniä olisi myytävänä! Tosin ei nyt, vaan muutaman vuoden päästä. Koska rihmasto on hukassa – tosiaan olen kadottanut siitakerihmastoni.

Näinä päivinä oli käynyt niin kuin varoitettiin: materiaaleihini levisi epäpuhtaus. Epäilen omaa kättäni, ja siinä oikean käden keskisormi on numero yksi, ja epäilytävältä näyttää kynnenalus, josta epäpuhtaus helposti lähtee. Ja rihmastot hävisivät.

Mutta kunhan löydän yhdenkin rihmaston pätkän, ryhdyn töihin. Alan valmistella siitakkeen tulemista, tulen laajentamaan sitä voimaperäisesti. Ja kun kevät koittaa, käsillä on oleva runsaat aineistot ympättävänä varsin suureen määrään koivunpöllejä, Haarajärven maille unohdettavaksi.