Rebecca Luce-Kapler oli haastatellut naiskirjoittajia. Hän kyseli tekstin syntytilanteeseen liittyvistä valinnoista, tutkien sitä että paljastavatko naisten tekemät valinnat jotain erityistä. Kirjoittaminen on valitsemista ja yhdistelemistä: jotkut sanat tarjoutuvat automaattisesti ja ovat odotusten mukaisia. Toisaalta odottamattomia assosiaatioita syntyy samalla, mutta niiden ilmituomisessa on riskinsä. Assosiointiin liittyy aina myös sopimattomia sanoja ja asioita. L-K kyseli mitä asioita naiskirjoittajat valitsivat kertomuksiinsa ja mitä jättivät pois.
Sopimaton tarkoittaa tässä ilmaisua, jota ei sovi esittää siinä tilanteessa. Se ei sovi siihen kohtaan, kirjoittajien tekstien kommentoinnissa ei oleteta että kyse olisi sopimattomista ilmaisuista. Mutta laajassa mielessä niin on. Sopivien ilmaisujen hakeminen vain kuulostaa positiivisemmalta.
Saattaa olla, että kirjoittaja joka ei tunnista tätä sopimattomuuden vaaraa ja houkutusta ei myöskään löydä kirjoittamisesta erityistä mieltä. Minulla on vaikutelma, että naiset, joita vaivaa tunnollisuuden tauti tuntevat voimattomuutta juuri siksi: kirjoittamisesta tulee sopivaisuuden harjoittamista ja velvollisuus.
Valmistaudun huomiseen kirjoittamisen ohjauksen luentoon. Aavistan, että yritykseni ottaa esille naistutkimuksen antia kirjoittamisen pedagogiassa herättää hämmennystä.
Hyvä asiaproosa on oiva esimerkki sopivaisuuden vallasta tekstissä. Asiakieli on varsin tarkasti sopivaisuuteen napitettua. Tälle on tietysti syynä se että asian tulee tulla esille mahdollisimman kirkkaasti. Sanat, joita kirjoittaja käyttää puhuessaan luonnostaan, veisivät huomion pois asiasta.
Seuraavanlaisia sanoja ei saa käyttää asiatekstissä:
kiva
reissu
naama
lintsata
tyssätä
meinata
kallata
Näissäkin sanoissa välittyy jotain, niin että samalla kun ohjaaja kehottaa poistamaan niitä, niin samalla hänen kannattaa pitää se mielessään. Näissä sanoissa on feminiisiä ja maskuliinisia aksentteja, sukupolvelle ominaisia asenteita, yhteiskuntaluokkaa, murretta (kallata on harvinainen svetisismi pohjanmaalta kotiseudultani). Huonotkaan sanavalinnat eivät ole sensitiiviselle ohjaajalle pelkkää roskaa, sillä kommentoidessaan hän pyrkii ymmärtämään kirjoittajaa.
Niin kuin tiedätte, tarina muodostaa koko ajan varjoa ympärilleen, rönsyjä jotka eivät toteudu sopimattomina. Ne ovat kiinnostavia, ja niitä L-K siis oli kyselemässä.
Haastattelussaan Luce-Kapler kartoitti siitä, mitä kaikkea muuta kirjoittaja oli ajattellut kirjoittamisen hetkellä. Hän tavoitteli jälkiä ennen kaikkea asioista, joita kirjoittaja päätti jättää kirjoittamatta.
Hän haastatteli nuorta, aran oloista naista, joka oli kirjoittanut pienen kuvauksen vilkkaasta rautatie-asemasta,tilanteessa jossa oli kertonut poikaystävälleen haluavansa erota tästä. Sivun mittaisessa tarinassa kiireisen aseman kuvaus rinnastui naisen ajatuksiin hänen valmistautuessaan kertomaan kumppanilleen, että heidän suhteensa on nyt ohi. Kuvaus oli varsin neutraalia, kertoo Rebekka, kunnes tekstistä suorastaan pomppasi silmille kohta:
”Ennen kuin hän saattoi siirtyä tappamiseen, hänen on oltava valmiina itse.”
L-K huomasi, että tässä tapahtui selvä kerronnan sävyn muutos. Metafora tappamisesta oli silmiinpistävä muuhun tekstiin verrattuna. Kun hän kysyi naiselta asiasta, tämä tuntui katuvan ilmaisua, ja sanoi sen olleen lipsahdus. Samalla nainen sanoi avainsanat:
”uudelleen kirjoittaminen on tärkeämpää kuin alkuperäinen tajunnan virta”.
Keskustelussa paljastui, että todellakin sensuroiva uudelleen kirjoittaminen on tähän asti ollut hänen työskentelynsä ydin. Nainen on kirjoittanut siis karsimalla sopimattomia mielikuviaan. Yksi paha sopimattomuus oli kuitenkin lipsahtanut tarinaan ikäänkuin merkiksi varovaisen kuvailun keskelle. L-K kertoo, että keskustelun jälkeen tuo nuori nainen alkoi nähdä koko kirjoittamisensa uudella tavalla. Nainen oli oivaltanut kuinka hänen kirjoituksensa oli ollut voimattoman tuntuista juuri siksi, että hän oli jättänyt näkyviin pääasiassa vain torjunnan ja karsinnan tulokset.
Rebecca Luce-Kapler: Writing with, Through, and Beyond the Text : An Ecology of Language, 2003. s. 92