Jotain on mennyt pieleen digiaalisessa kumouksessa, ehkä se mitä kuvittelemme sosiaaliseksi verkoksi ei olekaan niin sosiaalista, vaan sen varsinainen vaikutus on aivan toisessa kommunikaatiossa, tietoa käsittelevien koneitten kommunikaatiosta meidän takananamme.
En kuitenkaan antaisi Jaron Lanierille verkkoteoreetikon titteliä, siksi että nimenomaan teoriaa hänen spekulaationsa ”Et ole koje” (Terra Cognita) manifestissa kaipaisivat. You are not a Gadget on ladattavissa täältä. aa
Ohjelmoinnissa ja uusien vempainten kehittelyssä tehdään koko ajan ratkaisuja, jotka vaikuttavat pieniltä käytännön oivalluksilta, joilla on kuitenkin suuri merkitys. Laronin teos on siksi tärkeä. Hän osoittaa, kuinka hypoteettiset ratkaisut digitaalisessa suunnittelussa muuttuvat todelliksiksi ja niistä tulee luontoakin pysyvämpiä seikkoja.
Ensimmäisenä esimerkkinä Lanierilla on MIDI, musiikin digitaalista käsittelyä helpottava ohjelma, joka on levinnyt nopeasti ja tehnyt itsensä niin välttämättömäksi että musiikkia itseään on jo vaikea tallentaa ilman tämän koodin osuutta asiaan. Mikä merkitys sillä on äänten luomisen kulttuuriin, kuka tietää?
Toinen esimerkki on ”file”, tuo periaate jota ilman mikään ei nykyää toimisi. Lanier kertoo, että aluksi file -rakennetta pidettiin huonona ajauksena eikä esimerkiksi Mac lähtenyt siihen mukaan, vaan pyrki rakentamaan vähemmän palikkamaisen struktuurin. Mutta kun PC -systeemi ja Windows satsasivat tarpeeksi tuohon file -kansioiden systeemiin, niin tapatui läpimurto ja nyt se on vääjäämätön.
Lanier on loistava siinä suhteessa, että hän ei lähde siunaamaan tällaista tietokonekehtystä ”evoluutiona”, koska juuri sellainen ajattelumalli on nykyään suorastaan vahingollinen. Huonotkin systeemit, jos ne menestyvät, siunataan evoluution tuloksiksi. Typeriä ratkaisuja, jotka haittaavat verkkoelämäämme, ei päästä edes muuttamaan koska se on evoluutiota.
Verkkospekulaation myötä insinöörit esittävät uutena milloin mitäkin tutkimustulosta, joskus pelkästä oppimattomuudesta johtuen. Eräs tutkimus osoitti, että jos avatar -hahmoa, profiilikuvaa tai vastaavaa pidennetään hieman, niin käyttäjän itseluottamus lisääntyy. Se on tietysti totta, mutta humanistille tuollainen esimerkki on insinööribarbariaa. Me kirjallisuudentutkijat olemme jo pitkään tässä yhteydessä tukeutuneet oletetun tekijn käsitteeseen, joka tekstissä palvelee usein kirjoittajan paremman minän esittämisen pyrkimystä. Hienostuneessa tekstuaalisessa muodossaan se on varsin terapeuttinen seikka kirjoittamisessa, avatar hahmon venyttämine on tosiaan barbaarin oivallus tähän verrattuna.