Taivaasta tuli taas kukkalähetys. Olihan Neitsyt Marian kuu, neitsytkuu, toukokuu. Niiden lähettäjä oli Pyhä Dorothea. Kerrotaan, että heti tuonpuoleiseen synnyttyään, hän otti taivaasta pistokkaita ja lähetti niitä meille maahan. Hän lähetti kaikkia jakamalla lisättäviä kukkia.
Koska siellä ylhäällä kukat eivät tarvitse lainkaan juuria, vaan kukoistavat sellaisenaan. Siksi täällä maallisessa niitä täytyy juurruttaa.
Ikkunalaudalla oli rivi vesilaseja, joissa oli ravintoliuosta, ja kussakin lasissa oli kukka. Paikoin lasin reunoissa oli vihertävä vanne, ja vesi oli muuttunut limaiseksi ja löyhkääväksi. Paljon kukkia oli heitettävä pois, vaikka ne olivatkin niin kauniita.
Multa ei ollut vielä lämmennyt, se tuntui kylmän kostealta käsissä. Sellaista täällä on.
Taivaalliset, Pyhän Dorothean lähettämät kukat uhkasivat kuolla ja minuakin kyllästytti. Tosin alku oli tuntunut niin ihmeelliseltä, olin saanut ne eräänä mietiskely-yönä. Kukat olivat kauniita kuin unessa. Ne olivat syvän sinisiä, oikeastaan loputtoman syviä sinisyydessään.
Olin laittanut ne heti vesilasiin juurtumaan, ne olivat puuvartisia ja vedessä ne kehittäisivat juuria. Mutta jo aamulla katselin kuihtuneita kukkia.
Tiesin toki, että kukat kuihtuvat heti. Poistin kukkavarsista vielä lehtiä niin että jäljelle jäi vain kolme. Nekin katkaisin saksilla puoliskoiksi, ja laitoin jokaisen ylle lasikuvun. Aamuisin sumuttelin vettä niille, ja lopulta niissä näkyi hentoja juuririhmoja.
Kaikki meni ihmeen hyvin, ripustin ne naruista ilmaan ja valoisassa paikassa ne jopa kukkivat. Mutta sitten narut katkesivat, en tiedä miksi, mutta aamulla kaikki paitsi yksi oli kadonnut. Katselin sitä ja samalla sekin irtosi ja putosi alas lattiasta läpi.