”Bettina -siskoni synkkä mielenlaatu ilmeni varsinkin keittiössä. Hän oli mainio keittämään sillä hänellä oli kumpikin kokin tärkeimmistä avuista, oli ahkeruutta ja oli mielikuvitusta, mutta kun hän otti ohjat käsiinsä ei koskaan voinut tietää mikä yllätys oli pöytään tulossa: kerran hän oli valmistanut jonkinlaisia paahdettuja piiraita, erittäin herkullisia kyllä, hiiren maksasta mutta sitä hän ei sanonut ennen kuin olimme ne syöneet ja hyviksi todenneet; puhumatta heinäsirkan koivista, kovista ja sahalaitaisista takajaloista jotka oli asetettu mosaiikiksi tortun päälle; ja porsaan hännistä, jotka oli paistettu kuin rinkilät; ja kerran hän paistoi kokonaisen piikkisian piikkineen päivineen, ja kuka tietää minkä vuoksi, varmaankin tehdäkseen vaikutuksen kun kattilan kansi nostettaisiin, sillä hän itsekään , joka sentään söi kaikkia valmistamiaan outoja ruokalajeja ei tahtonut maistaa tätä vaikka se oli piikkisian poikanen, ruusunpunainen ja varmaan murea. Monet hänen kummallisista ruokalajeistaan olikin suunniteltu vain vaikutuksen vuoksi, ei siksi että hänelle olisi tuottanut iloa saada meidät kanssaan syömään inhottavan makuisia ruokia. Nämä Battistan lautaset olivat mitä hienoimpia eläimistä ja kasveista rakennettuja koruja: jäniksenkarvakauluksisia kukkakaalin päitä joilla oli jäniksen korvat; tai sian pää suussa hummeri kuin kieli pistäisi ulos, ja hummeri piti saksissaan sian kieltä kuin olisi repäissyt sen irti. Ja etanat sitten: hän oli katkaissut kaulat ties kuinka monelta etanalta ja pistänyt päät, nuo pehmeiden pikku hevosten päät luultavasti hammastikuilla kiinni hedelmäleivoksiin, ja pöytään tuotaessa ne muistuttivat pienoisten joutsenten parvea. Ja vielä suuremman vaikutuksen kuin näiden makupalojen näkeminen teki Battistan ajatteleminen, kun hän innokkaasti niitä valmisti, hänen hentojen käsiensä kuvitteleminen leikkelemässä palasiksi noiden eläinten pieniä ruumiita.”
(Italo Calvino: Paroni puussa, 12)
Siirry sisältöön
rniemip@gmail.com