Mielipaikkaan hakeutuminen kylmänä talvipäivänä tarkoittaa tavallisesti takan tai uunin kupeeseen hakeutumista. Siis mammaa, mutsin lämmintä kylkeä, pehmeitä rintoja muistuttavaa lämmönlähdettä, ja sitä vasten hakeutumista. Mitä kylmempää ulkona on, sitä suurempaa on laiskuuden houkutus ja taantuminen hedelmättömiin, irrallaan leijuvien unihiutaleiden narkoosiin.
Olen tajuamassa, että luovuuden ja fantasioiden rajoilla leijailee paljon irrallista, lumen kaltaista lumousta. Kaikki leijuvat mielikuvat eivät ole luovia, vaan ne ovat irrallisia hallusinaatioita.
Hallusinaatiot ovat hyödyttömiä ihmiselle itselleen, niistä puuttuu linkki todelliseen, ne ovat kuin lumikukkia vailla minkäänlaista kasvia ytimessään. Jylhän korkea luminen kuusi, kuin vanheneva nainen, jolle on vuosikymmenten aikana kehittänyt kyky pujahtaa todellisuudesta pois aina kun joutuu miehensä hakkaamaksi. Jylhästi kuusi kantaa taakkansa ja on kaunis.
Vaikka pidänkin lumisten metsien koskemattomuudesta, tiedän sen olevan hypnoottinen kuvajainen, hallusinaatio. Ja vaikka viivytänkin lumien karistamista puun oksilta, niin tiedän että ennenpitkää harhat karisevat.
Eri asia on pujahtaa, ryömiä ja hiipiä – tehdä jälkiä. Tehdä yhtä kauniita jälkiä kuin mitä koskemattomassa lumessa jo on.