Lumisessa metsässä, ruuhkatreeni

Liikkumisen sensitiivisyyttä tiheän lumisen metsän keskellä.

Lumen tasapaino oksalla voidaan ehkä omaksua liikkeisiin ja kuljettaa kehossa ihmisruuhkaan. Josko kulkeminen – niin ettei lumi varise – voisi synnyttää sen luokan liikeherkkyyttä, johin toistaiseksi vain metsän eläimet ovat pystyneet.

Tosin, eihän minulla ole mitään syytä liikkua näin. Kun kahlaan tiheikössä – kuten eilen, kun hain pökkelökääpää terveysteetä varten – huitaisen tai potkaisen jokaista puuta, joka tulee eteeni. Tönin puita tavalla, joka katuvilinässä tulkittaisiin törkeäksi.

Siksi on syytä opetella kohteliaisuutta ja mennä lumiseen tiheikköön. Oksille laskeutunut lumi virittää ympäristön äärimmäisen tarkaksi ja kehottaa ottamaan huomioon. Pienikin kosketus aiheuttaa pölähdyksen, ja kroppa kokee sen heti.

Puuterilumi on satanut oksille balanssiin, joka on herkempi, kuin mitä ihminen voi tuntea. Lähes painoton on tehnyt tasapainotuksiaan. Lumesta ei kerry painoa, sitä saattaa laskeutua 10 senttiä ja korsi taipuu vain vähän.  Eläimet ovat varovaisia: kun jokin kulkee, tasapainot varisevat pienimmästäkin hipaisusta.

Lumisia tiheikköjä käytetään jo sensitiivisen liikkumisen harjoitusmaastona. Kuulin tällaisesta harjoituksesta eräältä tanssijalta.  Varovainen ja notkea kulku lumisen tiheikön läpi vaatii paisti notkeutta, myös metsässä liikkujan silmää reittiä valittaessa.

Toisaalta miksi pelätä kosketusta, ja yrittää pujotella pusikon läpi ilman hipaisuakaan. Kuten tanssija sanoi: tiheikkö ei ole ihmisruuhka, jossa vältetään kosketuksia.

Silti, neutraalin nojaamisen, hipaisun, koskettamisen kulttuuri on tarpeen, kun suurkaupungit entisestään kasvavat.  Ihmisruuhkan kehittely tulevaisuutta varten alkaa olla ajankohtaista.

Olen ollut töykeä. Siksi olen joutunut harjoittelemaan huomaavaisuutta kahlaamalla tiheässä ja lumisessa koivikossa.

Talviset, lumen virittämät lehdot ovat paikkoja, jossa minun kaltainen puitten tönijä ja potkija joutuu opettelemaan huomaavaisuutta sanan varsinaisessa merkityksessä.

Huomaavaisuus on sitä, että huomaa kuinka oma toiminta aiheuttaa reaktioita, vaikuttaa muihin.  Kuolleita puita sanotaan pökkelöiksi. Silloinkun tilan täyttävät pökkelöt, toistensa tiellä olevat törmäilijät, maailmakin käy ahtaaksi.

Toisaalta nuoret lehtipuut tunnetaan notkeasta ja taipuisasta varrestaan. Kuten tanssija sanoi, jos olet kankea, et voi etkä saa liikkua ruuhkassa nopeasti. Uusi kehollinen haastavuus syntyy, kun huomioimisen taitoon lisätään nopeus, ruuhkassa pujottelu.  Tavallisesti se ärsyttää kankeita.

Olen huomannut, että pidän notkeista ohittajista. Tuo hieman leikillinen ja tanssiva varovaisuus välittää hyväntuulisuutta. Aivan kuin ohimenijä keventäisi mennessään hieman myös minun kulkuani.

Suurkaupungissa voi kulkea herkästi kuin metsässä – tämä on tietysti vain minun, metsäläisen kokemus – mutta kun kosketan toista olkapäähän tai käsivarteen oikealla tavalla, niin kokemus ruuhkaisuudesta katoaa.

Tuntemattomien välillä tapahtuvat neutraalit kosketukset ja ruumiinpainot luovat myötämielistä ruuhkaa, eivätkä ihmiset ole enää toistensa tiellä.

Tilassa oleminen tosiaankin muuttuu, kun jonkin ihmisen tekemä ele saa törmäilyn ilmapiiri haihtumaan. Sanan mukaisesti:  ihmiset antavat ja tekevät toisilleen tilaa. Vertaisin sitä keskinäisten oksien taivuttamiseen.

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *