Kohtaamme vaativan talvikauden Kerstin Ekmanin Sudentalja -trilogian alkusivuilla, kun meidät viedään vuoteen 1916 Lapin liepeille, Pohjois-Ruotsiin.
Luonnon keskelle ilmestyvä pelon aihe, jokin kammottava jota ei voi paeta tuntuu olevan Ekmanin suosima tapa muuttaa pakkasyö tai lumiräntä tunteeksi. Sudentalja -trilogian päähenkilö Hellevi kokee samantapaisen pelottavan hahmon rämpiessään suksineen jäällä lumirännän nujertamana:
Tuisku muuttui kaatosateeksi Hillevin lykkiessä kylää kohti. Hän sauvoi minkä vesikeliltä pääsi, mutta sukset takertuivat kerran toisensa jälkeen lumipöpperöön ja kengät luiskahtelivat mäystimistä. Hän alkoi olla näännyksissä ja hänen oli pakko taas levätä, roikkuen koko painolla sauvojen varassa. Metsäiset vaarat kylän takana kohosivat suhruisina väräjävässä veden ja ilman välimuodossa. Omasta mielestään hän ei ollut päässyt juurikaan lähemmäs , vaikka oli sauvonut itsensä kuolemanväsyksiin.
Hillevi hiihtää rättiväsyneenä ja peloissaan järven jäällä. Olemme vuodessa 1916, Pohjois-Ruotsin rajaseudulla, Nuori Hellevi on aloittanut juuri kätilön työt, puoliväkisin hän oli tunkeutunut löyhkäävään pirttiin, löytänyt synnytystuskissa olevan tytön, ja onnistunut pelastamaan tämän mutta ei lasta. Tässä mielentilassa hän hiihtää kohti kotia, kun hänen pelkonsa saa konkreettisen muodon:
Silloin hän kuuli takaansa koiran haukkua. Hän lähti taas lykkimään niin lujaa kuin pääsi. Mutta haukku läheni. Lopulta hän jo näki mustan koiran, kun vilkaisi olkansa yli. Koira haukkui juostessaan, eikä aikaakaan kun Hillevi sai sen kannoilleen ja tunsi sen repivän hametta. Hän yritti puolustautua sauvalla, mutta siitä koira kävi vain entistä äkäisemmäksi ja hyppi häntä vasten ja repi oikeanpuoleista takinhinhaa.
Hillevillä on takana hirvittävä kokemus pimeässä ja ikkunattomassa savupirtissä. Synnytystä tekevän tytön isä oli uhannut häntä kirveellä, vienyt hänen muistiinpanonsa. Hillevi oli väsynyt ja kaikki pelot tuntuivat tavallista voimakkaammilta. Koiran silmätkin tuntuivat valtavilta:
Ensin koira näytti vallan kamalalta, koska sillä oli isot valkoiset silmät, jommoisia hän ei ollut ikinä nähnyt koiralla. Sitten hän tajusi, että ne olivatkin kaksi valkoista täplää turkissa silmien yläpuolella. Hän sohi koiraa sauvalla ja saikin sen tanssahtelemaan vähän kauemmas. Mutta nyt hän kuuli huudon ja hänen takanaan rahisivat ja lätisivät jonkun sukset. Koira näytti asettuvan hiukan ja tyytyi juoksemaan puoliympyröitä hänen ympärillään yhä haukkuen.
Hillevi ei pysähtynyt. Painoi pään harteiden väliin ja sauvoi kaikin voimin. Mutta äkkiä hänen rinnalleen hiihti mies ja viisti poikittain eteen niin että Hillevi törmäsi.
Tähän hetkeen kiteytyvät Hillevin kaikki pelot: hän on yksin suksineen keskellä tuiskua järven jäällä, on aivan mahdollista että pirtin vihainen ukko on seurannut häntä kirves kädessään.
Hän oli mies, jota sanottiin Villeksi. Hän vain ojensi kätensä. Eikä Hillevi voinut tehdä muuta kuin sen minkä teki. Koska pelkäsi miestä.
Koira jolla oli valkoiset silmätäplät, seurasi miestä tämän kääntyessä sauvomaan kohti Lubbenia.”
Kerstin Ekman, Herran armo, Sudentalja I-osa 2002, 89 suom. Pirkko Talvio-Jaatinen).
Katso myös. Henna Pääkkönen: Marginaalissa vai maailman keskipisteessä? Pohjoisen representaatioista Kerstin Ekmanin Vargskinnet -trilogiassa (pro gradu Oulu 2015)