Mitä syntyy, kun lumimyrsky kietoutuu toiseen suureen venäläisen kirjallisuuden teemaan, typerään ihmiseen?
Tsehovin ”Varkaat” (1890) -novellissa välskäri on lähtenyt jokseenkin ajattelemattomasti talvisena iltana matkaan, vaikka luvassa on vimmattu pyry. Välskäri, tuo typerä ihminen, ei sitten tuiskun keskellä edes huomaa joutuneensa kuolemanvaaraan. Lumipyry pyyhkäisee reitit jäljettömiin. Hän eksyy, mutta sadattelee vain ja harhailee hevosellaan pitkin aavaa taigaa. Ennen kuin hän ehtii edes hätääntyä, viisas hevonen vievät hänet erään talon suojiin.
Tsehov on kuvannut monella tapaa lumisateita, unettavasti Nukuttaa -novellissa, ja eloisasti kohdassa jota esittelen toisaalla. Herää kysymys, miksi Tsehov jättää tässä käyttämättä niin houkuttavat eksymisen ja hätääntymisen teemat.
Ehkä siksi, että Tolstoi oli tuonut lumimyrskyn ja kuolemanvaaran jo venäläiseen kirjallisuuteen. Tolstoi vie teeman äärimmilleen vasta muutamaa vuotta myöhemmin ”Isäntä ja renki” (1895) novellissaan. Siinä lumituisku, eksyminen, hypotermia sekä uskomattoman hieno ratkaisu – oman lämmön antaminen toiselle, jotta tämä selviäisi – huipentaa teeman niin, että siitä tuskin voi enää parantaa.
Tsehov vie tyhjänpäiväisen ihmisensä lumipyryn keskellä olevaan majataloon. Tyypiltä puuttui tilannetaju myrskyssä, ja se puuttuu myös majatalossa niin, että hänet jallitetaan pahemman kerran.
Tsehov käsittelee myrskyä tyhjänpäiväisen ihmisen kannalta – ensin on lumimyrsky ja sitten on varastaminen ja kaiken käsistä repiminen. Typerä ihminen harhautetaan, eikä tämä edes huomaa mistä on kyse lumimyrskyssä tai kapakassa.
Lumimyräkän jatkoksi majatalossa sisällä on hurja meininki. Myrskyn tavoin ihmiset tanssivat, pyörivät ja lopulta retuuttavat toisiaan. Samalla varkaat riistävät välskärin käsistä kaiken mitä irti saavat, eikä tämä huomaa tapahtunutta.
Kaksi muuta taloon majoittunutta miestä eivät aluksi tunnu noteeraavan välskäriä lainkaan. Niinpä mies skitsoilee vähäpätöisen itseluottamuksen kanssa ja juo liikaa viinaa. Tilannetta pahentaa sopivasti se, että paikkaa emännöivä nuori nainenkaan ei ole huomaavinaan häntä.
Tanssi ja lunta pyörittävä pyry rinnastuvat riehakkaalla tavalla. Majatalon nuori nainen osoittautuu notkeaksi ja hurjaksi tanssijaksi. Myös ripaskaa tanssivat miehet tuntuvat irrottelevan jäseniään oikein kunnolla. Välskäri vain jurottaa.
Loppuvaiheen kuvauksessa kertoja hahmottaakin välskärin kokemuksen pyrystä samanlaisena mylläkkänä, mikä pyörii sisällä majatalossa.
”Pyry jatkui yhä. Takertuen pitkillä hännillään kuivuneitten aroheinien latvoihin ja pensaisiin. Valkoiset pilvet temmelsivät pihalla, mutta lauta-aidan takana valkokaapuiset, leveähihaiset jättiläiset pyöriskelivät ja kaatuivat, nousivat jälleen pystyyn ja jatkoivat tappeluaan huitovin käsin. Entä tuuli, tuuli! Sietämättä sen raakoja hyväilyjä alastomat nuoret koivut ja kirsikkapuut taipuivat matalalle ja valittivat: Hyvä luoja, hyvä luoja, minkä syntiemme takia olet kiinnittänyt meidät maahan etkä päästä vapauteen?” 128-129
Mutta välskäri ei osaa muuta kuin surkutella itseään: miksen minä osaa tanssia noin, miksen minä osaa tapella, riehua ja varastaa.
Sitten, kun välskäri on tietämättään jo menettänyt pelin, hän seisoo ulkona katsomassa kun toinen miehistä häipyy hevosellaan yöhön. Lähtijä etenee varmana ja pelottomana taigalle, vaikka lumimyrsky on vain pahentunut. Välskäri aavistaa, että häntä on harhautettu:
”Mutta niin ankarasti kuin hän terästikin katsettaan, näki hän ainoastaan, miten lumi ryöppysi ja hiutaleet laittautuivat selviin muotoihin: milloin kurkisti pimeydestä kuolleen kalpea, naurava naama, milloin laukkasi valkoinen hevonen selässään harsopukuinen amatsoni, milloin jono valkoisia joutsenia lensi yli pään… Vapisten kylmästä ja suuttumuksesta, tietämättä mitä tehdä, välskäri ammuskeli revolverillaan..”
Välskäri kamppailee humalaisena itsetuntonsa kanssa ja huomaa varkaudet liian myöhään. Samalla, kun hän ryntää ulos etsimään hevostaan, hän jättää vartioimatta rahansa sekä tavaransa. Kun omaisuus on menetetty, välskäri käy vielä ahdistelemaan naista ja saa kunnon tällin.
Tsehov harhauttaa myös lukijan ja antaa tämän huomata liian myöhään sen, mistä on kyse.
Ensin asiat hahmottuvat vähitellen ja hapuilemalla, kuten hevosen tuodessa eksyneen miehen lumipyrystä majataloon. Kun johtolankoja ei ole, lukja huomaa välitellen että olennaista on lukea ilmapiiristä, mistä on kyse.
Lumipyryssä miehelle paljastuvat mielen kuvajaiset näyttävät harhoilta, jättiläisten painilta, mutta nekin kehottavat vaistoamaan tilanne: Majatalon sisällä riehuu kaksi jättiläistä ja norjasti tempoileva koivu, mukana on vaaran tuntu ja naurava, kuolemankalpea naama.
***
Anton Tsehov: Varkaat, teoksessa Suudelma ja muita novelleja, suom. Juhani Konkka (1986)
Annamari Sarajas: ”Lumituisku – venäläinen aihelma” teoksessa Orfeus nukkuu (1980)
Maalaus: Nikolai Sverchkov 1888.