Hypertekstifiktio on toistaiseksi jäänyt vain spesialistien kiinnostuksen kohteeksi. Haarautuvien tarinoiden ystävät ovat siirtyneet peleihin ja monimielisten tekstien ystävät puolestaan digorunouteen. Tällainen ergodinen kirjallisuus, lukijan työskentelylle ja valinnoille perustuva, saattaa olla liian lähellä palkkatyötä. Mutta on olemassa teoksesta nousevia tilanteita, jolloin lukija haluaakin olla ergodinen ja haluaa intohimoisesti sitä, että saa työskennellä tekstin maailmassa.
Bronwen Thomas löytää hyperteksifiktion klassikosta – Michael Joycen afternoon, a story (1987) – strategioita, jotka saavat lukijan tietynlaisen ergodisen intohimon valtaan. Thomas’in artikkeli Stuck in a Loop? Dialogue in Hypertext Fiction ilmestyi NARRATIVE lehdessä pari (Vol. 15, No. 3 (October 2007).
Hypertekstit ovat teoksia, joita ei voi koskaan lukea loppuun. ”Milloin pääsen loppuun” huudataa kyllästynyt lukija, ”en koskaan.” Hypertekstirakenteesta löytyy aina uusia polkuja ja aina uusia rinnastuksia. Joissain tapauksissa juuri se on lumoavaa. Ja kuten Thomas esittää, joskus lukijalle hyperteksti saattaa kolahtaa niin että hän haluaa palata siihen jatkuvasti.
Miksi lukija haluaa paneutua Yksinkertaisesti sanottuna Joycen afternoon, a story käsittelee tunnetta, katastrofia joka kohtaa minäkertojaa, ja joka palaa jatkuvasti poikansa kuolemaan liittyviin asioihin. Päähenkilöä johdattaa lukijan traumaattisen tapahtuman looppiin, jossa asiat toistuvat ja saavat uusia merkityksiä. Ja kuten Thomas sanoo, juuri tällainen toistuminen, uusien tulkintojen löytyminen samoista asioista on jotain, mitä hyperteksti pystyy tekemään vaikuttavammin kuin perinteinen romaani.
Saman asian jatkuva paluu, looppi, on romaanissa mahdoton, ja toiminnallisessa pelissä se on pelkästään negatiivinen asia. Mutta, tämä on omaa spekulaatiotani, joskus romaani on niin antoisa että lukija toivoo ettei se loppuisi, eikä hän toisaalta halua lukea uudestaan kuin vasta myöhemmin. Joillekin jokin tietty elokuva on niin voimakas kokemus, että se on katsottu yli kymmenen kertaa. Elokuvasta on tullut katsojalle looppi, jonka toistumista hän haluaa. Hyperfiktiossa on muuntelua ja sen ergodisuus, jos se satuu vaikkapa lukijan surutyön aktiiviseen vaiheeseen, saattaa olla erityisen antoisaa.
Mikä olisi parempaa kuin lukijaa koskettava teksti, joka ei lopu.
(2009)