Valitsin tämän kuvaruudun ilmaisemaan tiettyä piirrettä joissain lenkkeilijöissä. Siinä juostaan katsojaa päin, aivan kuin häntä ei olisi olemassakaan.
Lenkkeilijöiden kanssa on joskus sama kokemus – he eivät päästä vastaantulijoita samaan tilaan kanssaan. He luovat ohi katsomisellaan piittaamattoman tilan, jossa ei muita ole. Jos sanaa “vernictung” ei olisi varattu huomattavasti pahempaan mitätöimiseen, se sopisi tähän.
Tiet ja polut ovat kautta aikojen olleet julkisia tiloja, ei niitä saa tuolla tavoin yksityistää.
Haluaisinko siis tervehtä tuntemattomiakin. Ei, vieraiden tervehtiminen on huono tapa, se on kiusallista toisille, sen voi hyväksyä vain mielisairaalan puistossa. Haluaisin kiinnittää huomiota tällaiseen mahdollisimman neutraaliin eleeseen, joka on tilan tekeminen. Katsekin on oikeastaan liikaa, se rikkoo rauhan. Oikeastaan vain keho voi ilmaista että olemme samassa tilassa. Pieni, ehkä vain symbolinen väistäminen.
Jos vastaantulijoilta jäisi jäljet lumeen, niin kohtaamisen voisi nähdä aivan pienestä kaartumasta joka tapahtuisi muuten suorassa kulussa.