Tuon tönön ympärille oli kasvanut pusikko, pelkkä pensaikko, kuten sanovat ne, jotka ovat huomaamattaan tulleet välinpitämättömiksi kaikkein tavallisimpia asioita kohtaan. Pusikoksi sanotaan mitä tahansa pensaan korkuista, olkoon se sitten mitä tahansa pientä lehtipuun vesaa. Talon taakse oli kasvanut pajukko, siinä kukki harvakseltaan pajunlampaita.
Kävin siinä tönössä vain kerran ennen tulipaloa. Pikkuveljen kanssa tulimme pusikon läpi pihakuistille, kuljeksimme hankia pitkin ja oli sunnuntai-aamu. Uteliaina ja puhumattomina pysähdyimme seisomaan tuvan kynnykselle, radiosta tuli jumalanpalvelus, mies istui hämärän tuvan perällä ja aurinko loimotti suoraan ikkunasta sisään niin, ettei miehestä näkynyt muuta kuin mustat ääriviivat. Se oli pelottavaa, ja myöhemmin kun kuulin tulipalosta, ja että mies oli palanut talon mukana, en voinut enää erottaa sitä tuosta mielikuvasta, jossa miehen musta hahmo istuu tuvan perällä ja auringon valo loimuaa ikkunasta tupaan.
Säikähdimme pikkuveljen kanssa niin, että kipaisimme ulos. Ja vaikka juoksimme hangen kestävällä pinnalla pajukon läpi, muistan kuinka aurinko valaisi pensaat, ne olivat täynnään pajunlampaita. Tiedän, että jos olisin pysähtynyt, niitä ei olisi ollut niin paljon, silti en ole koskaan nähnyt niin kaunista pajukkoa.