”Jorosalmissa oli Jumala. Maria tuli synnittä raskaaksi Jorosalmissa. Paimenia oli kaksitoista, ja hän meni paimenien maahautaan. Sinne hän synnytti lapsen hevosen soimen alle.” (Suomalainen legenda)
Tämän routaisen maan realismi ei aina ole onnistunut kangistamaan mielikuvitusta. Puoliksi maan sisässä asuminen kuului paitsi muinaisiin taitoihin, myös maan alle meneviin fantasioihin. Niin, fantasiaa tässä on vain evankeliumi.
Ihastelen sitä, miten viisaasti Marian synnytti lapsen maahaudassa seimen sijaan seimen alle: sinne, lämpimän kompostin päälle levitetyille oljille. Pihattonavetoissa lehmät noudattivat myöhemmin samaa, kompostin päällä, oljilla loikoilun periaatetta.
Kun siis muinaisuomalainen ihminen kuunteli ensi kerran evankeliumia lapsesta, joka syntyi oljille tai pahnoille, hän tiesi oitis että siinä oli paikka, jossa oljet eristivät ja alusta lämmitti.
LÄMPÖSÄDE
Ajattelen tätä maata ja tätä taloa, jonka kupeesta menee ohut, antennin kokoinen säde maan sisään 200 metrin syvyyteen asti. Lämpötila siellä on pysyvästi noin 10 astetta, sieltä se lämpö nousee, tiivistyy ja lopulta kiertää talon pattereissa.
Tämä on ensimmäinen adventin allegoria: lämpösäde joka nousee 200 metrin syvyydestä. Kokoelma muita adventin allegorioita on koostunut viimevuosina joulun alla kirjoitetuista teksteistä. Ne ovat yrityksiä löytää adventumin, eli saapumisen merkkejä ykkösen, kakkosen, kolmosen ja nelosen muodoissa.
Jokin yhdistää evankeliumin ja maalämmön. Kyse on tosin maan alle menevästä kuvitelmastani, jossa joulutähden säde ja maaperän ytimestä lämpöä nostava säde rinnastuvat. Ollaan 200 metriä syvällä, maahaudassa, jonka keskellä lämpösäteen päässä on kehto.
Samalla tämä maalaus puhuu minulle öljyn, terävämuotoisen metallin, uraanin ja automatisaation kieltä, niin että en koe enää ymmärtäväni tuota maalaukseen kuvittelemaani ihmisen jälkeistä maailmaa. Tai ehkä ymmärrän jotain, koska näin maakuopan ja valonsäteen; ikäänkuin tämän väri- ja muotomaailman läpi hehkuisikin toivoa ja odotusta.