Laakso on niin pimeä, että luonnollisen yön valossa ja tähdistä heijastuvassa valossa pimeään taivaaseen erikoistunut kansallispuiston amanuenssi Dan Duriscoe ja Paul Bogard – The End of Night kirjan kirjoittaja ovat tulleet autiomaahan Death Walleyn -alueelle. Se on harvinainen seutu Yhdysvalloissa, koska sieltä löytyy vielä pimeä alue ilman valosaastetta.
Tämä teksti kuuluu sarjaan tähtien runollisia, proosallisia ja fantasioivia kuvauksia.
Koska metsiä ei ole tässä autiomaassa, pimeässäkin hahmottuu horisonti, sysimustat vuoret, sen terävät ääriviivat ovat ikäänkuin taivaan pohjalla. Mitä kauemman he viipyvät, sitä enemmän taivas säteilee ja maa pimenee. Tämä on on jotain, mitä juuri kukaan ei voi enää kokea. Silmämme tottuvat pimeyteen noin kymmenessä minuutissa, ja vielä paremmin ne sopeutuvat pimeään neljässäkymmenessä viidessä minuutissa. Lopulta, kun silmät ovat olleet kaksi tuntia avoinna eikä ainuttakaan valoa missään, silloin taivas muuttuu tarkemmaksi, aivan kuin optikko vaihtaisi linssiä ja sanoisi: ”Parempi?”.
Tätä ennen olin nähnyt tähtiä, mutta täällä on nyt tähtiä tähtien päällä, ja sen lisäksi voin aavistaa lisää tähtiä, joita en vielä näe.
Tämä pimeä maa. Se miten en enää odota näkeväni valoja. Se, miten pimeys tuntuu lohdulliselta ja mukavalta yön edetessä.
– Minulle maa ja taivas yhdessä ovat se, mikä tekee tästä ainutlaatuista – villi maa ja villi taivas. Tämä on se, mikä meidän tulee säilyttää.
Laaksojen välisellä harjanteella otan kiikarit esiin, ja se mitä näen salpaa hengitykseni, kun näkyvien tähtien määrä on kymmenkertaistunut. Tuntuu kuin olisin putoamassa, ja minun on istuttava hetkeksi, jotta tavoitan pimeässä tasapainoni. Maa, jolla seison ja ylläni tähtien kangas. Suuri tähtisumu Orionin vyö, Plejadit, Jupiter niin kirkas ja selkeä, että se saa minut hymyilemään. Ja sitten tulee Sirius. Kirkkain koskaan näkemäni tähti – koska se on niin matalalla, ilmakehä on kuin prisma – kuin nuppineulojen kaikki värit vaihtelisivat, vihreänä ja punaisena ja violettina ja sinisenä nuppi välkkyy. Sitten superkirkkaita tähdenlentoja, kuin vihreäkeltaisia raketteja, jotka putoavat taivaalta. Sitten näen ensimmäistä kertaa Andromedan galaksin selkeästi ja yksityiskohtaisesti – se on kaukaisin kohde, jonka voimme nähdä ilman linssiä, kahden miljoonan valovuoden päässä – ja fotonit, jotka ovat kulkeneet kohti Maata koko tämän ajan, koskettavat nyt silmieni takaosaa.
Duriscoelle tällainen omakohtainen kokemus yötaivaasta on tärkeämpää kuin pelkkä näkeminen, kuva ei koskaan tavoita sitä. Hän on viettänyt satoja öitä ulkona, ja kertoilee parhaista yötaivaista, joita on nähnyt.
– Mauna Kea oli jännittävä, maailmankaikkeuden kirkkaus oli siellä niin ylivoimainen; se vain satoi päällesi. Tai Big Bend, jossa ei ole jälkeäkään valokupolista. Tai talvimyrskyn jälkeen Sequoian kansallispuistossa. Seitsemän tuhannen metrin korkeudessa, muistan raivanneeni ensin lumipeitettä, sitä oli kaksi metriä, ja kun tulin ulos yhdeltätoista iltapäivällä, tähdet yllä olivat käsittämättömän teräviä. Ilmassa ei ollut pisaraakaan kosteutta. Kymmenen astetta pakkasta. Spektaakkelimaista.”
– Mutta paras yötaivas, hän sanoo, on paikka, jossa olit, kun se jokin tapahtui. En voi kertoa, minne mennä aivan kuin se olisi mahdollista minä yönä tahansa, ja mihin tahansa aikaan vuodesta. Voin kertoa minne mennä, jos todennäköisyys, että se jokin tapahtuu, on hyvä. Mutta se ei tarkoita, että se jokin tapahtuu. Sellaista se on.
Maapallo esittelee maailmankaikkeuden kääntyessään – kuivassa aavikkoilmassa tähdet laskeutuvat horisonttiin, lännessä ne vilkkuvat laskeutuessaan alas maailman reunalta, ja idässä ne vilkkuvat edelleen, aivan kuin jotkut onnelliset villieläimet olisivat sytyttäneet ne ja asettaneet taivaalle aivan vuoren takana.
Paul Bogard: THE END OF NIGHT, Searching for Natural Darkness in the Age of Artifical Light. Referaatti ja sitaatti luvusta ”Darkest Places”. 2013