”Maailmankaikkeutta voisi verrata pimeään näyttämöön, jolla orkesteri soittaa musiikkia. Näemme vain muutaman soittajan eli näkyvät tähdet, mutta kuulemme, että kulisseissa on enemmänkin soittajia, joita emme kuitenkaan näe. Vakuutumme siitä, että soittajia on enemmän, ja voimme laatia jopa kaavan siitä, mitä soittimia he soittavat ja kuinka monta heitä on. Heitä on paljon. Kuulemamme musiikin luomiseksi tarvitaan kaksikymmentä kertaa
enemmän soittajia, kuin mitä näemme. Samaan tapaan maailmankaikkeudessa on kaksikymmentä kertaa enemmän jotain tuntematonta ainetta kuin mitä voimme havaita nykyisillä mittausmenetelmillä.
Osaa näkymättömästä aineesta on alettu kutsua pimeäksi aineeksi. Meille täysin näkymättömät hiukkaset eivät säteile tai heijastaelekromagneettista säteilyä, jota silmämme tarvitsevat aktivoituakseen. Joudumme päättelemään pimeän aineen gravitaatiovaiutuksen perusteella.
…
Aistimaailmamme etäisyydet ovat maanläheisiä ja lyhyitä. Valo kuitenkin kulkee ja sen kulkiessa aika kuluu. Valonnopeudella on raja: näemme auringon sellaisena kuin se oli kahdeksan minuuttia sitten ja Pohjantähden sellaisena kuin se näytti 160-luvulla. Tosiasiassa emme voi olla varmoja siitä, että tähti on yhä olemassa katsoessamme sitä. Mitä kauemmas avaruuteen katsomme, sitä kauemmas ajassa näemme.”
(Johan Eklöf: suom, Christine Thorell, Maailma ilman pimeää, 2022, s.145 – 146).