Kohtasin metson tienvieressä seisomassa, se ei väistänyt eikä lähtenyt pois kun pysäytin auton. Sää oli poikkeuksellisen lämmin näin tammukuussa, lähes keväinen. Metso ei mitenkään levitellyt pyrtstöään eikä tehnyt soidineleitä. Se näytti masentuneelta.
Paikka oli autiota suomenselkää Multian ja Soinin välillä. Hakkuuaukea, jonka reunalla tuo metso seisoi oli valtava, tuo puuton alue polveili jopa viiden kilometrin päähän.
Edessäni oli metsokukko, suhteellisen nuori, hieman rähjäinen. Punaiset meikit silmien yllä se katseli, ja aivan kuin se olisi sanonut että lopeta minut. Ammu minut, en jaksa enää. Ja enemmänkin, ampukaa meidät kaikki.
Metsot ovat vanhojen metsien lintuja, tosin nuorikin metsä käy, mutta elämänilo on vanhoissa metsissä. Metsot ovat kestävien talvien lintuja, ja liian aikaiset kevään merkit stressaavat niitä. Hullut metsokukot, jotka yrittävät iskeä ihmistä ja paritella, eivät ole mikään vitsailun aihe.
Ampukaa meidät kaikki, se olisi helpotus.
Ne ovat metsoja, niitten nimi tulee sanasta metsä. Ne ovat ylpeitä lintuja, niillä on muistissa mitä on metsä, se ei ole sana, jonka merkitystä voi ihminen muunnella. Metsää ei ole, jos metsosta tuntuu siltä.