Kirjojen kynnystekstit, kuten otsikot, takakansitekstit ja esipuheet ovat pitkään – ja Genettestä lähtien- olleet erityisen teoreettisen kiinnostuksen kohteina. Mitä nämä varsinaisen tekstin rajoilla olevat tekstit tekevät, kun ne välittävät varsinaista tekstiä ? Minua kiinnostaa nyt se, että ovatko kynnystekstit vain teoksen kansien välissä. Takana on yritys päästä tarkastelemaan kirjaa verkostona, jossa kynnystekstit toimivat jossain teoksen ulkopuolella. Ajatus kirjan kansista ikkunana, joka on eräänlainen verkkoon asettunut näyttöpääte teokseen voi saada erityistä apua kynnystekstien teoriasta.
Vanha, ja kirjan kansien väliin jäävä malli, jonka mukaan kaikki teoksen ulkopuolista ”vastaanottoon” kuuluvana. Kirjan kannet olivat raja, jonka yli tekijällä ei ollut asiaa. Ja kannet olivat kustantajan tekemä mainoskyltti teokseen, eräänlainen kotisivun edeltäjä.
Kun teoksen kannet muutuvat ikkunaksi, kaikki linki saadaan viittaamaan teokseen. Siksi teoksesta laaditaan verkkoon kymmeniä esittelyjä, tekijä antaa kymmeniä haastatteluja ja näiden verbaalien pyydysten lisäksi teoksesta asetetaan liikkeelle kymmeniä trailereita, tekstinäytteitä, ja visualisointeja. Näitä kaikkia voisi sanoa kynnysteksteiksi, koska ne eivät edusta vastaanottoa vaan julkaisemista.
Luulisi, että nimenomaan bastsellereissä kirjan verbaalinen ja visuaalinen esittely, kynnykselle tuominen on pisimmällä, mutta ei, näkymät kirjan sisään ovat aika kurkistusmaisia. Esipuheet puuttuvat bestsellereiden sivuilta. Stephenie Meyers markkinoi vampyyri -romaaneja tietysti elokuvien kautta, kotisivua avautuu blogiin josta fanit voivat tarkastaa mitä kirjailijattarelle kuuluu. Häen autoja rakentavat veljensä ovat myöt tulleet kuvineen sivuille. Kirjojen esittelyt ovat uuden polven takakansitekstejä, näihin kurkistuksiin kuuluu muutama sana romaanista sekä otteet ylistävistä arvioista. Sama funktio siis kuin takakansitekstillä.
Siinä missä Meyers kertoo ”soitolistansa” eli musikkivalikoiman, jota hän ”kuunteli kirjoittaessaan” päästäkseen tunnelmaan, siinä Carlon Ruiz Zafon soittelee itse pianolla omia soundtrakkejaan, kauhua ja dramatiikkaa. Zafonin verkkosivuilla keskeiseksi nousevat oheistoiminta, kuten Barcelona -kuvasto, kartat ja musiikkinäytteet. Kynnystekstien täytyy näemmä olla monimediaalisia hinnalla millä hyvänsä. Mayers valittaa, että koska hän ei itse osaa säveltää, täytyy laitaa vain suosikkibiisien lista.
Kirjan maailmaan viittaavia esipuheiden uusia muotoja ei siis vielä ole, selvästikään kirjaan itseensä, eli sen maailmaan ei osata johdattaa lukijaa. Esipuheen laji onkin vaativa, ja kiinnostava laji myös silloin kun se sijoittuu kirjan ulkopuolelle.
Perinteisesti esipuhetta ei kirjoita tekijä, ei haastattelija eikä markkinoija vaan henkilö, joka tuntee perinpohjaisesti teoksen. Esipuhe on sellaiselle, joka on jo päättänyt lukea teoksen, ja siitä täytyy olla suora pääsy tekstiin. Täytyy siis palata pohtimaan kokeellisen esipuheen mahdollisuuksia, koska se poikkeaa kiinnostavasti markkinointipuheesta ja toimii nimenomaan ikkunana kirjaan.
(2010)