Amerikan etelävaltiot. agrarismi. kartanon tyttäret. kiihottava varakkuus. kulkurin tunne-elämä. Orson Welles. Paul Newman
Periamerikkalainen kesäisten elokuvakohtausten paikka farmilla tai ranchilla tai pikkutilalla on kapeahko terassi tai patio. Siitä on muodostunut peruspaikka. On keinutuoli, jossa Louisinanan musta ukko istuksii ja rämpyttää banjoaan, tai keinustuolissa istuu valkoiseen köyhälistöön kuuluva farmari kivääri kädessään. Tai kartanon naimattomat tytöt. He tulevat kuumina öinä terassille vilvoittelemaan, kuten Faulknerin tekstiin Orson Wellesin tekemässä elokuvassa Pitkä kuuma kesä (1958) – ja pimeän yön suojissa terassille kuuluu pimeässä pysyttelevien miesten teatraalinen huokailu ”Elsaa, elsaaaa, anna pillua…”
Tuossa elokuvassa kesä ei nouse esille, ei muuta kuin kahden tunnuskuvaksi nousevan kohtauksen myötä: kun nuoret maatyöläiset tulevat pimeän illan suojassa pihaan vonkaamaan pillua kartanon nuorilta naisilta. Kyse on selvästikin tavasta, joka on ollut yleistä ja paheksuttua, mutta jonka tarkoituksen Orson Wellesin elokuva osoittaa selvästi – se on naisen hedelmällisistä vuosista muistuttavan kuoron anonyymiä hyrinää.
Pitkä kuuma kesä tarkoittaakin hekumavuosia, jotka ovat uhkaavasti vähenemässä kartanon vanhimmalta tyttäreltä Claralta.
Tuon huokailun on tarkoituskin olla hävytöntä ja kiihottavaa. Kun köyhä ja lihaksikas maatyöläinen vonkaa silkinpehmeää, maitoihoista kartanon nuorta rouvaa niin aviomies tietysti hermostuu, mutta nainen toteaa pehmenneellä äänellään, että sehän on vain leikkiä. Noin tapahtuu elokuvassa, kun Elsalta odotetaan esikoista.
Niin tapahtuu hetkeä myöhemmin, kun Paul Newman ilman paitaa asettuu vonkaamaan pillua Claran ikkunan taakse. ”Claara, claaraa …”
Myös Pitkä kuuma kesä näytti siltä, että 50-luvun miehille ei tosiaankaan ollut olemassa ”ihmissuhteita”. Elokuvan Claralla oli vahva ihmisten taju: miten komeasti hän asettuu isänsä eteen ja vaatii: näetkö sinä minua ollenkaan. Isää esittävä Orson Welles ei näe tyttärensä ainutlaatuisuutta. Hän näkee vain, että kohta tyttäreltä on myöhäistä odottaa jälkeläistä. Isä siis on täysin mukana pimeässä vonkaavien miesten asiassa: pitkän kuuman kesän pitää huipentua hedelmöittymiseen.
Kiinnostavin hahmo elokuvassa on Paul Newman, alias Ben Quick, kulkuri, siirtotylöläinen. Hän ei myöskään ole astunut ihmissuhteiden maailmaan, ja luokkaerosta huolimatta Orson Welles -isän kanssa he ovat heti samalla aaltopituudella.
Orson Wellesin partriarkaainen hahmo on järkyttävän perverssi. Hän on nujertanut oman poikansa ja tyttärensä, ja toteuttaa nyt kammottavaa ohjelmaansa, jonka mukaan Clara tarvitsee orin miehekseen ja kartano tarvitsee uuden käskijän koska pojasta ei ole mihinkään.
Isä vaatii tyttären hedelmällisyyttä, ei ihmissuhteita. Paul Newman on samanlainen, mutta eri asemassa. Hän on virnistelevä kolli, joka roolissaan tuo esille tunteita ja rakkautta, joka on vanhempaa perua kuin romanttinen rakkaus.
Hänellä on väheksytyn siirtotyöläisen sielunelämä. Virnistelyyn pakeneva, herkästi loukkaantuva Ben Quick, jonka on aina ollut pakko tarttua heti tilaisuuteen. Sellainen libido ja sielu on tässä Paul Newmanilla.
Hänen kauttaan näkyy myös, miten kiihottavaa voikaan naisen varakkuus olla. Hän ei laskelmoi, hän on nopea tavoitellessaan kartanon tytärtä. Ja Clara, kaikessa varakkuudessaan kiihottaa häntä kovasti.
Clara on hahmo, joka varsinaiseti tekee elokuvasta vaikuttavan. Häntä vasten miehet todellakin hahmottuvat olennoiksi joilla ei ole tajua ihmissuhteista. Hän elää jo ihmisten välisten tunnesuhteiden maailmassa.
Clara -hahmo suhtautuu hyvin epäluuloisesti Ben Quickiin. Kyse ei ole lainkaan romanttiseen rakkauskuvioon kuuluvasta äkäpussin kesyttämisestä: Clara näkee heti millainen tuon komean kulkurin tunteiden nälkä on, se on nälkää joka syntyy köyhyydestä. Vaikka Clara lukee romaaneja, hän ei ole haaveellinen Mm. Bovary, hän osaa lukea ihmisiä. Silti tuntuu että Ben jää kiinni niihin rikkauksiin, joita alkaa kerätä ja Clara taas vaimona keskittyy rikkaaseen, mutta sisäiseen tunne-elämään.