Siinä on niin 50-luvun ujoutta tuossa kielossa. Kuin se olisi juuri mennyt naimisiin kivitaskun kanssa. Kauniisti laulavan linnun kumppanuus tekee sen ujoksi, kaipaavaksi, vaikka ne on nähty yhdessä koko kevään. Voin kuvitella tämän tarkasti. Eletään 50-luvun loppun kesiä, ujous on naisten tyyli. Siinä joenmutkassa on vanha koivu ja heinälato: kielot kasvavat siinä jokeen viettävässä rinteessä ja kivitasku laulaa siinä koivussa. Sen pesässä, kielojen keskellä, on viisi munaa kiven kolossa.
Pellot ovat sarkoja. Nuori aviopari on tullut heinätöihin, kaadetun heinän joukossa tuoksuu vahvasti mesiangervo. Nuori vaimo on kielo, varressa kahdeksan nuppua, niistä vain osa avautuu ja kukkii.
Kielossa on kertomus mahdottomasta kaipuusta, kiellosta. Niissä lauluissa kielon nimi on laakson lilja, ”lily of the valley”, sointuisa nimi jonka sille antoi satakieli. Tosin se oli vain yksi satakielen sille antamista lempinimistä; niitähän se lintu lauloi puussa kieloja kasvavan rinteen yllä. Kerta kielon päälle voi laulaa, se lauloi. Kielo rakasti tuota laulua kaikella kahdeksalla sydämellään, se sykki vain tuolle laululle. Mutta ujona se ei muuta voinut kuin tuoksua ja hehkua. Sitten lintu lopetti – ei kiellon päälle voi kauaa laulaa.
Minä olen kaukana, itken ja huudan. Se on sitä vauvan rääkymistä mitä minun kurkusta tulee. Talon seinustalla kasvaa jokivarresta tuotu kielo, kuuntelee suipoilla lehdillään ja rakastaa yöllä itkevää. Toisen kesän minä yökkäilen ilman syytä, eikä kielo tee kukkaa. Se leviää ja lehdet lisääntyvät avonaisen ikkunan alla. Sitten tulee uusi kevät, minä en itke, eikä kielo nouse ollenkaan, minä olen pystyssä enkä taapertele vaan juoksen.
Kerta kiellon päälle on ruotsia ja tarkoittaa jotain niin hyvää, että sitä tekee mieli ottaa lisää. On aika, jolloin kielot eivät ole myrkyllisiä, ne vain tuoksuvat. Sellaisen kukinnan varaan joku yhä laittaa onnensa, kerta kiellon päälle, kielon varaan.