On hyvä ajatella, että kasvit hengittävät valoa. Ja on hyvä tietää, kuinka tärkeää kasville on sekä valo että pimeys. Samalla kuitenkin on niin paljon sellaista, missä ymmärrykseni kasvien olemisen suhteen on ikään kuin päälaellaan.
Erityistä ponnistelua on vaatinut sen hyväksyminen, että kasvit eivät varsinaisesti ole vihreitä. Siis kasvit itsessään eivät ole vihreitä, ne vain heijastavat vihreää aallonpituutta. Toisin sanoen: ne antavat vihreän pois, koska eivät tarvitse sitä kuin vähän. Ihmettelinkin jo, miksi kasveille ei ole tarjolla vain vihreitä kasvivaloja. Ne eivät halua vihreää. Ne haluavat punaista ja sinistä, niitä värejä ne vetävät sisuksiinsa ja vihreä on niitten sylkeä.
On varhainen kevät. Katselen huoneita kameran silmällä. Kun liikun talon etelä-ikkunan luota länsi-ikkunalle, tunnistan valon vähäisyyden. Vanhan kännykän silmä sopeutuu niin hitaasti, että voin hahmottaa muutoksen. Tavallisesti kattolamput tekevät jokaisesta huoneesta tasavaloisen kuution. Se tila, jonka havaitsee kun katselee ulkoa ikkunasta sisään, on sisällä olijan silmille tottumuksen tylsistämä. Ihminen on tilassaan, näkee huoneita ei sitä, kuinka valo tulee sinne.
Kameran silmällä huomaan, millaisia valokuutioita ikkunat ovatkaan. Pimeimpään aikaan nuo valon kiilat olivat yllättävän tylppiä, nyt ne ovat kylmiä ja viiltäviä. Kevättalvisen päivän valo on kalvas kuin ruumis.
Ihmettelen sitä, miksi ikkunoiden äärelle ryhmitellyistä kasveista vain osa suuntautuu valoon päin – mikseivät ne kaikki ole yhtä lailla valon nälkäisiä. Taimiruukussa paprikan itujen puska kurkottaa hanakasti kohti valoa kohti. Jokaisella taimella kaksi terävää sirkkalehteä, kuin linnun nokat kurkottaisivat pesästä. Vaan huonekasvit, jukkapalmu ja muut, eivät tee elettäkään valon suuntaan. Niiden kovat ja suipot lehdet ovat pimeän puolelta aivan samanlaisia kuin valon puolella. Mikähän salaisuus, demokratia, siinä vallitseekaan ? Onhan selvää, että valon puolella olevat lehdet saavat enemmän punaista ja sinistä säteilyä – mutta vihreä huokuu ulos tasaisesti joka puolelta.
Minulla ei ole ollut paljoakaan ymmärrystä sille, miten huonekasvit kituvat niukassa talvivalossa. Niitä ei ole tarvinnut kastella. Nesteet eivät virtaa niitten juurissa, tuskin haihtumista enempää.
Kovapintaisilla huonekasveilla lehtien vihreä on lähes elotonta, vain harvat anturat yhteyttävät. Ymmärrän, että ne ovat eteläistä syntyperää: viihtyvät huoneen lämmössä ja käyttävät valoa vain vähän. Sellaisiksi ne ovat kehittyneet kuivissa oloissa, kun valoa on ollut liikaa ja vettä vähän. Aiemmin kastelin huonekasvit kuoliaaksi. En ymmärtänyt, että vettä ei tarvita, koska ei ole valoakaan. Huonekasvit elävät ja kasvavat hitaasti, pieni valo riittää. Talvisin ne ovat muuttuneet esineiksi, lähes ajattomiksi.
Toisaalta hämärässä nurkassa kyyhöttävä peikonlehti suuntaa isot kämmenmäiset lehtensä vain valoon päin. Kun käännän ruukkua, huomaan myöhemmin, että lehdet ovat säätäneet suuntansa taas suoraan valoon. Tämä saa ne vaikuttamaan erityisen läsnäolevilta, lähes kuuntelevilta.
Sytytän kasvivalot sitten kun aurinko on laskenut, ledlampun siniset ja punaiset nuppirivit valaisevat paprikan ja tomaatin taimiin tyytyväisyyttä. Tuntuu kuin ne kaipaisivat Välimeren alueen voimakasta valon volyymia: silloin ne eivät veny vaan tukevoituvat, juuret imevät kosteuden ja niitten huokuma vihreys syvenee. Annan niille sinipunaisia auringonlaskuja: neljä tuntia kasvivaloa, ja sen jälkeen kahdeksan tuntia lepoa ja pimeyttä.