Voihan sitä haaveilla, koska kummempaa laskiaisriehaa ei ole tiedossa. Virginia Woolfin Orlandossa on huima talvikarnevaalien kuvaus, ja hyvää haaveellista ainesta. Kuvittelen 1600 –luvun barokkimaisia naamiaisia, jonka hurjaan kielelliseen pyörteeseen kaltaiseni renessanssintarkkaa kieltä käyttävä ajattelija joutuu. Thames –joki on jäässä, lumet on lakaistu; joki on koristeltu huvipuistoksi. Ilmapalloja, jäätyneitä ruusuja, nuotioita, olen Orlando, ja luistelen kunnes näen jotain ihmeellistä: olennon jolla oli housut vaikka hän näyttää naiselta. Muuten hän on pukeutunut kokonaan osterinväriseen samettiin, jota reunustaa jokin tuntematon vihertävä turkis.
Tuo kaikki vaikuttaa minuun metaforisen myrskyn tavoin, se kalustaa sieluni uudestaan, niin että minua ei voi enää kutsua kohtuullisten ilmaisujen hovimieheksi. Woolf kuvasi näin sen mitä minulle tapahtuu:
”Äärimmäisen liiotellut kuvat ja metaforat kääntyvät ja kiertyvät Orlandon mielessä. Hän kutsui olentoa meloniksi, ananakseksi, oliivipuuksi, smagardiksi ja ketuksi hangella, ja kaikkea tätä kolmessa sekunnissa. Hän ei tiennyt oliko hän kuullut tätä, maistanut tätä, nähnyt tämän, vai kaikkea kolmea yhdessä… Meloni, smagardi, kettu hangella – näin hän ajatteli hurmioituneena… ” (Woolf,Orlando s.27)
Hän oli venäläinen ruhtinatar, tutustun häneen jäälle katetussa illallispöydässä; vietämme paljon aikaa yhdessä, tanssimme ja teemme luisteluretkiä. Kaikkea tapahtui, ja siitä kerrotaan kirjassa. Siinä Woolf oli ehdottomasti oikeassa, että ruhtinatar ja talvikarnevaalit mullistivat koko kielellisen ilmaisuni – hullut metaforat ja yllättävät assosiaatiot tekivät minut onnelliseksi.