Virginia Woolf: Orlando
”Muukalaisen nimi oli, Orlando pääsi selville, ruhtinatar Marusa Stanislovska Dagmar Natasa Iljana Romanovits, ja hän oli tullut Venäjän suurlähettilään seurueessa, joka oli ehkä hänen setänsä, ehkä hänen isänsä, osallistuakseen kruunajaisiin.
Hyvin vähän tiedettiin venäläisistä. Isopartaisina ja turkislakkisina he istuivat melkein hiljaa; he joivat jotain mustaa nestettä, jota he sylkäisivät silloin tälläin jäälle. Kukaan ei puhunut englantia, ja ranskaa, jota ainakin jotkut heistä osasivat, puhuttiin silloin hyvin vähän Englannin hovissa.
Tämän yhteensattuman johdosta Orlando ja ruhtinatar tutustuivat toisiinsa. Heidän paikkansa olivat vastapäätä toisiaan suuressa päydässä, joka oli levitetty merkkihenkiläiden huvittamiseen tarkoitetun katoksen alle. Ruhtinattaren paikka oli kahden nuoren lordin välissä, lordi Francis Veren ja nuoren Morayn jaarlin. Oli naurettavaa nähdä minkälaiseen tilaan ruhtinatar heti kohta heidät saattoi, sillä vaikka kummatkin olivat omalla tavallaan kelpo nuorukaisia, syntymätän vauvakin osasi yhtä paljon ranskaa kuin he.
Kun ruhtinatar illallisen alussa kääntyi jaarlin puoleen jaarli näytti hyvin vaivautuneilta, ja tarjosi hänelle ylenmäärin piparjuurikastiketta, toinen vihelsi koiralleen ja sai tämän kerjäämään ydinluuta.
Tämän huomattuaan ruhtinatar ei voinut enää hillitä nauruaan, ja Orlando, jonka silmät kohtasivat ruhtinattaren villisianpäiden ja täytettyjen riikinkukkojen yläpuolella, nauroi myäs.
Hän nauroi, mutta hyytyi hänen huulillaan ihmetyksestä. Ketä hän oli rakastanut, mitä hän oli rakastanut tähän saakka, hän kysyi itseltään tunnemyrskyn valtaamanaä Vanhaa naista, hän vastasi, pelkkää luuta ja nahkaa. Punaposkisia peikottaria joita oli ollut enemmän kuin jaksaa mainita. Pihisevää nunnaa. Koviakokenutta rääväsuista seikkailijatarta. Pitsin ja seremonian nyäkyttelevää massaa. Rakkaus ei ollut merkinnyt hänelle muuta kuin sahanpurua ja tuhkaa. Siitä saadut ilot maistuivat hänestä äärimmäisen väljähtyneiltä.
Hän kummasteli miten oli voinut kestää sen kaiken haukottelematta. Sillä kun hän katsoi, hänen verensä jäykkyys suli; jää muuttui viiniksi hänen suonissaan; hän kuuli vesien virtaavan ja lintujen laulavan; kevät murtautui ankaraan talviseen maisemaan; hänen miehuutensa heräsi unestaan; hän tarttui miekkaansa; hän haastoi puolalaista tai maurilaista uhkarohkeamman vihollisen; hän sukelsi syvään veteen; hän näki vaaran kukan kasvavan kallionkolossa; hän ojensi kättään – itse asiassa hän oli helskyttelemässä muuatta intohimoisinta sonettiaan, kun ruhtinatar puhutteli häntä: ”Olisitteko ystävällinen ja ojentaisitte suolan.”
(Virginia Woolf, Orlando, 27)