Missä täällä on se lumikylpylä, jossa hiihtoloma liittyy laskiaiseen, ja fiilis on sellainen ettei tarvitse varjella hipiäänsä. Lumessa peuhaaminen on lasten leikkiä, meuhkataan lumessa niinkuin kylmää ei olisikaan. Tai käydään munamankelilla ajelemaan kuten eräskin:
< …>naapuri pitää mua sekopäänä
<…> keksin että saunasta ois vinhaa mennä ajelee pyörällä pakkaseen
<…> ei sitte tullu mieleen että se pyörä kylmä ja mä märkä
<…> mitähän naapuri tykkäs ku meikä taluttaa nakusillaan pyörää ja sanoo ”on vähän kylmä, avaisitko saunan oven kun en saa käsiä irti tangosta :/
Itseironia on hallitsevaa kaikessa nykysekoilussa. Kun klassisessa karnevaalissa lähdettiin pilkkaamaan kuningasta, niin nyt se riemu syntyy kun pääsemme Pyhän Minän kimppuun.
Hyvä niin. Sitähän sekoilu sananmukaisesti tarkoittaa; pyhän yksilöllisyyden, arvokkaan minuuden, suvereenin subjektin raskaitten kuosien repimistä. En tiedä analyysistani, ehkä kyse on mimeettisestä rituaalista: modeni työ on päivittäin toistuva katastrofaalistan nöyryytysten sarja. Kun tulee sekoilun aika, niin ehittelemme samasta nöyryytyksestä fantasiamaisia muotoja.