Miehet perustivat bändin karnevaaleja varten, se oli tapana espanjalaisessa Benalupin maalaiskaupungissa vuonna 1966. Bändin nimi oli Los Llorones, Itkijät. Tarkka kuvaus ryhmästä ja sen lauluista on teoksessa Jerome Mintz Carnival Song (1997).
Bändi kierteli karnevaali -aikaan kaupungilla talolta toiselle ja laulaa kupletteja, perinteisiä karnevaalilauluja jotka oli sanoitettu paikallisten tapahtumien mukaan. Tosin heillä ei ollut kitaroita eikä muita soittimia kuin bassorumpu, helistin sekä kazoot.
Bändin johtajaa sanottiin yksinkertaisesti Suutariksi työn takia. Basorummuissa oli mies nimeltä Ranskalainen Paahto. Naiseksi pukeutuneet hahmot porukassa olivat isä ja poika, Filip Apina ja Apinan Poika. . Heillä oli yllään perheen emännältä saadut mekot.
Yhtyeen jäsenet olivat köyhiä. Bändin vetäjä, Suutari teki kenkiä. Hän valmisti kenkiä välittäjälle, joka järjesti tilauksia suuremmasta kaupungista. Elämistä varten piti saada päivää kohti ainakin yksi kenkien valmistustilaus. Joskus oli aikoja, jolloin ei ollut töitä tehtävänä ja joskus oli vimmattu kiire. Silloin suutari lähti ahtaasta, ja lapsivilinän täyttämästä kodista, työvälineet mukanaan ja meni mummolaan. Siellä oli rauhallisempaa työskennellä.
Bandin karnevaalilaulut olivat kertomuksia paikallisesta elämästä täydennettynä uutisista otetuilla yleisillä aiheilla. Eräs vuonna 1966 esitetty laulu oli kunnianosoitus juuri kuolleelle suurtilallisen emännälle, Ana Barcalle. Ylennsä nämä köyhien campasinojen , maatyöläisten, laulut kertoivat suurtilallisten julmuudesta, mutta nyt Itkijät lauluoivat kunnianosoituksen. Tämä johtui siitä, että emännällä oli tapana pitää aina pataa tulella köyhiä ja nälkäisiä varten.
Ana Barcan poika Nicolas puolestaan oli kaupungin hallinnon johtomiehiä, hän omisti maatiloja ja useita liikeyrityksiä. Vuosia aikaisemmin hänestä oli tehty karnevaalikupletti, joka merkitsi kunniastaan tietoiselle espanjalaismiehelle kasvojen menetystä. Laulu kertoi huijauksesta, jonka hän oli tehnyt vehnäsäkkien kanssa. Nuori Nicolas oli laittanut säkkien pohjalle toisia juuttisäkkejä, ikäänkuin keventämään vehnäannosta. Kävi kuitenkin niin, että vanhaisäntä kaipasi just noita puuttuvia kymmentä säkkiä. Talon renki joutui syytteeseen ja rangasitukseksi poliisi antoi hänelle piiskaa. Vehnäsäkkien ostaja tietysti suuttui huijauksesta ja Nicolas säi kiinni – ”hieman liian nuorena harrastetuista maanomistajan elkeistä” kuten laulussa sanottiin.
Velan suku oli mahtisuksu, Nicolas oli pikkukaupungin varakas johtomies, josta ei erityisemmin kansan keskuudessa pidetty, sanottiin vain että ”ei hän paha mies ole mutta muy bruto.”