Keskustelu juhlissa, kokkareilla, bileissä on puheenvuorojen ottamista vain kankeissa tilanteissa. Silloin puheenvuoron ottaja aivan kuin hämmentyisi itsekin siitä että hänellä on heti käytössään näyttämö, ja jonkun verran kuulijakuntaa.
Mutta sitten kun juttelu alkaa sujua, sanomisesta katoaa tällainen esiintymisen paine, ja puhujat alkavat sulautua yhteiseen puheenkuoroon.
Kyse ei ole hälinästä, vaan siitä että kukin liittyy tavallaan tähän yleiseen puheeseen.
Se on keskustelua joka syntyy, kun seurue puhuu mitä sattuu ja antaa kielen vielä. Tällainen keskustelu kukoistaa vain, kun puhe ei alistu yksilöllisen esityksen osaksi. Se ei ole henkilökohtaista. Toisaalta sellainen puhe ei ole asioiden hoitoakaan. Jutteleva seurue ei junaile asioita, ei syvennä ihmissuhteita – paitsi hieman ohessa – vallalla on puheen sorina, virta johon kukin repliikkeineen liittyy.
Teoreettinen asia on se, että voiko tällaisesta seurueen puheesta edes erottaa puheenvuoroja – vaikka koko keskusteluanalyysi perustuu tälle ”puheen vuoron” termille. Englanniksi tuo termi on TURN ja se on käännetty puheenvuoroksi, vaikka tuolla sanalla on vuoron lisäksi käänteeseen liittyvä merkitys.
Olen ihmetellyt tätä myös verkkokeskusteluissa, turhan paljon on painotettu sitä että yksilö ilmaisee omassa mielessään kehittelemiä ajatuksia pukien ne sitten repliikeiksi.
Joskus keskustelu on toisenlaista. Ensiksi ei ole omaa ajatusta eikä mielipidettä, vaan halu osallstua keskusteluun sen tempaavuuden vuoksi. Ja tärkeäksi nouseekin keskustelun käänteet, ja hyvien käänteiden tarve leijuu keskustelijoiden ympärillä. Uudet huomiot ovat tärkeämpiä kuin pitkään haudotut omat lausunnot.
Seurueessa ei korostu yksilöllinen vuoro vaan yhteinen puhe – ja halu tuottaa käänteitä.
Puheen vuorojen ottaminen korostuu kankeassa tilanteessa, puheensorinan käänteisiin osallistuminen taas korostuu vapaassa juttelutilanteessa.
(2009)