Rantavedessä peuhaava härkä, suuri ja valkoinen Poseidonin härkä ilmaisi helleeneille jotain olennaista. On montakin syytä sanoa tuota vedessä pärskivää eläintä suureksi ja vapaaksi myönteisyydeksi. Kyseessä on Nietzschen esittelemä suuren myöntämisen asia. Minäkin haluaisin sitä, enemmän kuin mitään muuta. Mutta suuri myöntäminen on kahleissa, sitä kahlitsee ”identiteetti”, tuo loukatun omanarvontunnon ympärille punottu kompleksinen labyrintti -minuus.
Me, identiteettimme suojassa elävät emme tuota eläintä näe. Härkä on jo kahlittu, se on eläin, joka raamatullisen kontrollin nujertamana kulkee ”ikeen alla”, ja jonka on ”turha potkia tutkainta vastaan” – tutkain on piiska, jolla ohjataan härkää kulkemaan. Tutka on sen johdannainen, näkymätön kontrollikoje. Identieettinsä todistavalle ja tutkaan menevälle ihmiselle härkä ei ole enää rantavedessä pärskyvä v0ima, vaan kaikki on túllut niin monimutkaiseksi, kuten Deleuze sanoo – härkä on meille raivoava Minotauros labyrintin ytimessä. Kuvassa on Al Davidsonin Minotauros, Minoksen ja Parsifaen lapsi.
Deleuzen essee ”Adrianen mysteeri Nietzschen mukaan” (Kriittistä ja klii nistä -esseitä 2007) tuo esiin härän kaksi hahmoa: vapaan eläimen ja Minotauros -hirviön. Hän pohtii myyttisen Adrianen tilannetta älykkään Theseuksen ja villin härän välillä.
Tarinan mukaan labyrintiksi rakennetun temppelin ytimessä oli Minotauros, joka vaati ihmisuhreja. Se on kuva siitä, kuinka vapaus on komplisoitunut ja mutkistunut labyrintiksi. Modernit Theseukset näyttävät älykkyytensä teurastamalla eläimen, joka on kahleisiin kytketty.
Adrianen lanka, tuo ilmi eräänlaisen reflektoivan juonteen, johon tukeutumalla Theseus pelastautuu labyrintista takaisin. Mutta Theseus pettää Adrianen, niin nainen huomaa että eihän tuo mies ollutkaan oikea helleeni, ja silloin todellinen helleeni eli härkähahmoinen Dinoysos ottaa naisen mukaansa. Deleuze kirjoittaa:
”Kun Theseus on hylännyt Adrianen, Adriane kuulee Dionysoksen lähestyvän. Dionysos härkä on puhdas ja moninainen myöntö, todellinen myöntäminen, myöntävä tahto; hän ei kanna mitään eikä lastaa itseään millään vaan keventää kaikkea, mikä elää. Hän osaa tehdä sen mihin ylempi ihminen ei pysty: nauraa, leikkiä ja tanssia eli myöntää. Hän on Keveys.” (160 – 161)
Deleuze kysyy, miksi tuo suuri myöntäjähärkä tarvitsee Adrianea ja esittää ratkaisuksi sen että todellisessa myöntämisessä on aina kaksi puolta, Dionysoksen pidäkkeetön, valjaista päästetyn härän suuri Olemisen myöntäminen.
Mutta yksinään teutaroiva härkä ei silti ole mitään, se on vain ”myönteinen hyönteinen” kuiten Kirsi Kunnas riimitteli, niinpä vastaus on arvoituksellinen. Suureen myöntämiseen tarvitaan aina myös toinen, joka myöntää tämän myöntämisen.