Tyylikäs poistuminen, arvokas ja miellyttävä itsemurha, oli vapaan roomalaisen miehen fantasia; toive ehtiä itse ennen ennen kun keisarin sotilaat tulevat, ennen kuin tauti ja hallitsemattomat pelot ja tärinät tulevat. Roomalaiset olivat niin perin juurin julkisia ja ystävyyssiteisiin keskittyneitä ihmisiä, että yksin kuolemisen sijaan he unelmoivat miellyttävämmistä vaihtoehdosta.
Kerrotaan, että Petronius Arbeiter, tuo Satyriconin kirjoittaja järjesti suuret pidot kuolemaan astumisensa kunniaksi. Lääkärit hoitivat valtimoiden avaamisen, ja poistumisjuhla eteni kolmessa vaiheessa. Ensin laskettiin leikkiä ja ystävät pitivät taitavia koomisia puheita, kaikenlainen raskasmielisyys on kielletty. Sitten lääkärit sulkivat verisuonet ja Petronius sai vahventavia juomia, ennen kuin käytiin kuuntelemaan kevyttä musiikkia. Petroniusta suudeltiin, nais- ja poikaystävät kuljettelivat käsiään hänen tunikansa alla. Viimeisenä vaiheena oli ruokapöytään siirtyminen, jotain laitettiin Petroniuksenkin suuhun mutta se jäi nielemättä, mutta vieraat jatkoivat aterian loppuun.
Petroniusta pidättämään tulleet Neron sotilaat saivat viedä ruumiin pois. Samoin teki itse Cicero, mutta kenraalit aavistivat asen, ja sotilaiden tehtävänä olikin hakea vain mestaripuhjuan pää ja taitavan kirjoittajan kädet Roman Forumille pilkattavaksi.
Uskoisin, että tällainen mielenlujuutta osoittava aistillisen kevyt itsemurharituaali oli stoalaisten kehittämä taito. Se vaatii valtavaa mielenlujuutta myös ystävää hyvästeleviltä ystäviltä ja rakkailta. Nuo stoalaiset opettivat mielen kontrollia ja nimenomaan taitoa kohdata välttämätön. He harjoittelivat kestämään kipua mielikuvaharjoitusten avulla. Vapaaehtoinen poistuminen ennen sotilaiden tai nöyryyttävien palkkamurhaajien tuloa, tai ennen taudin viimeisen vaiheen tuloa, kuulostaa viimeiseltä mielikuvaharjoitukselta.
En erityisesti pidä stoalaisista, he eivät ole avoimia ja he väheksyvät kaikkia emootioita. Kuolevaa miestä hyväilevät kädet eivät voi olla stoalaisten kädet, eikä kuoleva stoalainen itsekään voisi sietää sellaista heikkouden osoitusta kuin hyväily.
Kaikista näistä syistä Ljudmila Uliskajan romaani Iloiset hautajaiset on hyvin roomalainen teos. Alik on venäläinen taiteilija joka tekee kuolemaa huoneistossaan New Yorkissa, hän on ystäviensä ja naistensa ympäröimänä. Varsin nautinnollinen fantasia kuolemasta siis. Hänen naisensa ovat kokoontuneet helteiseen ateljeehen, liikuskelevat siellä liki alastomina ja hoitavat kuolemaa tekevää miestä. He suostuttelevat kukin vuorollaan vanhaa kyynikkoa ottamaan kasteen ja ehtoollisen…
”Pappi tulee. Hän on oikein, oikein hyvä pappi. Minä pyydän sinua suostumaan….” Ninka hyväilee hänen kaulaansa terävällä kielellään, kuljettaa kieltään solisluuta pitkin kylkiluiden väliin painuneeseen nänniin. Ninka vietteli häntä ehtoolliselle kuin lemmenleikkiin. (Ljudmila Ulitskaja; Iloiset hautajaiset, s.31)