Helleenien myyttejä on antoisaa upottaa sarjakuviin, yhdistää alastomat kreikkalaiset ja tarinat. Al Davidsonin kuuluisa Minotauros on paremmin kuvitettu kuin kerrottu. Faidran, josta edellä puhuttiin, veli oli puoliksi mies ja puoliksi härkä kätketty Labyrinttimaisen temppelin ytimeen ja hänelle uhrattiin vuosittain seitsemän naista ja miestä.
Davidsonin tarinassa Minotauros on huuli- ja kitalakihalkioinen lapsi, jonka rumuutta kuningas häpeää niin että rakentaa tälle labyrintin. Realismiin palautuvan tulkinnan mukaan olennot, jotka ovat myyteissä puoliksi eläintä ja puoliksi ihmistä ovat oikeastaan epämuodotuneita lapsia, jotka on jätetty metsään. Kentaurien jalat ovat oikeastaan kampurajalkoja.
Myyttien realistiset tulkinnat ovat kiinnostavia, mutta niiden taipumus on tarjota ”oikeaa” tulkintaa myytille. Oikeastaan kentaurit ovat vammaisia. Realismiin liittyy siis ärsyttäviä besservisserin elkeitä, se tulee paikalle ja haluaa osoittaa tietävänsä muita paremmin miten asiat ovat.
Myytit eivät ehkä kuitenkaan ole realismin kanssa kilpailevia maailmanselityksiä, vaan jotain niiden taustalla. Myytti ei ole niinkään tarina vaan jokin mikä houkuttaa kertomaan itsestään monia tarinoita. Se on oikeastaan kimmokkeena näissä helleenit ja helteet yhdistävissä jutuissani. Autorisoidut myytit eivät ole kiinnostavia, eikä niitä kannata toistella blogijutuissa, niitä voi lukea wikipediasta.