Sakari Pälsi (1955) kertoo joulukärpäsestä ikään kuin se olisi tuonpuoleisesta lennähtänyt pyhä pörriäinen. Pälsin mukaan kyseessä on aina pelkästään yksi kärpänen, joka on ainoana sattunut havahtumaan hereille. Jostain syystä kahta joulukärpästä ei voi olla samaan aikaan.
Ison, pyöreän riisipaperivarjostimen sisällä rapistelevalla kärpäsellä on vilkasta. Lampun lämpö on ilmeisesti notkistanut ja piristänyt sen niin, että surina ja pörrääminen on vilkasta kuin kesällä. Jonkin aikaa suristuaan lampunvarjostimen sisällä, se ampaisee sattumalta ulos varjostimen aukosta ja kopsahtaa kattoon.
Pälsi muistaa lapsena pörränneen joulukärpäsen. Hän katseli toisessa huoneessa pörräävää kärpästä ennen nukahtamistaan. Huoneessa isä lukee öljytuikun valossa lehteä, pörräävä kärpänen tuo Pälsin silmien eteen koko tuon kadonneen maailman. Öljylampussa on valurautainen jalka, pöytä on jo aikaa sitten kadonnut lahvipöytä, ikkunat ovat kuusiruutuiset maalaistalon ikkunat, niitä reunustavat kotikutoiset pellavaverhot ja sisäseinät ovat sammalen sekaisella laastilla punertavaksi vedetyt seinät. Välähdys maalaistalon talvi-iltaan 1800-luvun lopulla, ja koko elämänmuoto on kadonnut, mutta joulukärpänen pörrää yhä. Tätä Pälsi ei lakkaa ihmettelemästä, kaikkein turhin ja vähäpätöisin säilyy, kaikki muu katoaa:
”On käynyt niin, että vanhan elämän vakiintunein aines on hävinnyt, haihtunut, kokonaan kuollut, mutta hennoin ja haurain on jäänyt elämään.”
Myöhemmin kaupunkihuoneessaan Pälsi havahtuu kärpäseen.
”Silloin aivan oikeaan aikaan ja otollisella säällä, keskellä talvea, lumituiskun hioessa ikkunaruutuja joulukärpänen ilmaantui eteeni. Se oli samanlainen kuin entinen kotoni kärpänen, ja samat sillä oli tavatkin. Se pomppoili valkoista paperia vasten, hyökkäili seiniin ja kattoon ja loppujen lopuksi se suoritti karusellitanssin lamppuni ympärillä yhtä huimapäisesti kuin ennen isäni öljylampun ääressä hyörinyt. Saman se oli näköinenkin, hintelä, harmaa, siivet harillaan, aina valmiina hullutteleviin hyppäyksiin.”
Pälsi, joka omistautui katoavan maalaisperinteen tallentamiseen, kokee että joulukärpänen ikään kuin liikennöi menneen ja nykyisen ajan välillä. Samaan tapaan Pälsi sanoo oman sielunsa liikahtelevan. Hän puhuu kaipuustaan menneeseen eräänlaisena ”perintösieluna”.
”Kun siis tapaan joulukärpäseni, nyökkään sille päätäni ja kiitän sitä aikojen takaa saamastani tervehdyksestä. Oikean tietoisen olemukseni puolesta tervehdykset vaihtaa tuo mainittu alkukantainen perintösieluni, joka on yhtä salaperäinen kuin joulukärpänenkin, yhtä hämärän harmaa ja siivet harillaan ja aina valmiina tekemään huimapäitä hyppyjä ikuisesti tuntemattomaan maailmaan. Sanottu perintösieluni ja joulukärpänen veljeilevät ahkerasti, vaikkakaan eivät kovin läheisesti. Pitkäaikainen tuttavuus ei ole hälventänyt niiden seurustelusta määrättyä pidättyväisyyttä…”
(Sakari Pälsi: Valitut teokset, ”Joulukärpänen” 1955, 446)