Jos juureskeiton tekisi, vaik nahkealta tuntuu kaalinpää,
– on siinä sentään tuore ydin josta silputa.
Maa juhlii, on itsenäisyys kalliimmpaa kuin koskaan,
minä jumissa, itselleni sopan laitan, jonkinlaisen.
En tiedä mistä alkaisin, kunnes veitsi löytyy tiskistä.
Kuka piittaa leikkuulaudast, voithan vihannekset
suoraan keittoveteen pilkkoa – kunhan sipulia vältät.
En viitsi lähtee kaupunkiin, olut närästää
ja kummipojan luonakin on vieraita.
Jos multa kysyttäis, niin sivistyst mä puolustaisin
ja kuntaa sekä koulua, jotka lapsi taakseen jättää.
Niissä parasta on se, että ei ne kauaa kestä, itsenäisyyskään.
Onhan valtiokin välivaihe, jonka yli henki kasvaa,
ei valtaan takerru vaan käyttää sitä niinkuin lusikkaa
– ei rintataskuun pistä, kättele ja kumartele –
vaan laskee kädestäns kun on sopan ryystänyt.
Sitten muistan oman mummon, sehän teki keiton näin,
pataan punajuuren pilkkoi, sekä kourallisen riisiä
se nakkas perään, minä, lukenut ja reseptien tuntija,
viinis aineet haudutan, vaikka hapant kotiviiniä se on,
siitä aromit saa imeytyä riisiin sekä kaaliin.
Ja silti toheloin mä taas, vahingossa ketsuppia lisäsin,
kaduttaa, ei mummo sellaiseen ois sortunut,
rustiikkiset maut se osas pitää puhtaina.
Oon muutenkin jo kaikenlaista tähän soppaan sotkenut,
pitäis tietää mitä tahtoo, sillä itsehän tään lipitän,
juurekset ja liemen.
(2012)