ISÄ JA ÄITI nauttivat molemmat kesäisin uimisesta, kumpikin tosin eri tavalla ja luonteensa mukaisesti. Isä sukeltaa, mutta vain vaikuttaa rohkealta, äiti laskeutuu vähitellen aivan kuin suurten tunteiden vallassa, mutta antamatta minkään horjuttaa päättäväistä etenemistä.
Mutta ennen uimista he kahlaavat. Vesi eristää heidät toisistaan tavalla josta lapsena en pitänyt, ja jonka vasta aikuisena ymmärsin, he eivät ole toistensa kylkiluiden lomaan asettautunt vetoketju -olento, joka vain pakosta ratkeaa erilleen. Vesi eristää, vesi tuo kummankin erilaiset temperamentit esiin. Ja silti he kahlaavat yhdessä, rinta rinnan, vesi luo pientä vastusta kun he etenevät.
Kahlaaminen on vanha sana, mutta sukupolvemme ketjussa isä ja äiti aloittivat tämänkaltaisen kahlaamisen. Isovanhempani mieluummin seisoskelivat vedessä, aivankuin he eivät olisi koskaan todella kahlanneet. Myös minä kahlaan ja poikani on tänä viikonloppuna kahlaamassa Yyterissä ystäviensä kanssa, pari viikkoa sitten kahlasin hieman tyttäreni kanssa, ja viikonloppuna kahlaan hieman kantavesissämme pynttärinniemellä.
Aikaa myöten kahlaamisestani on tullut rauhallisempaa, uskon että se tyynnyttää vilkkaita jalkojani.